Päädyin jokin aika sitten kahville ja suklaakakulle täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Hän oli suomalainen, ikäiseni nainen, yhteiskuntatieteilijä kuten minäkin, vastavalmistunut, kuten minäkin ihan kohta.
Pian kävi ilmi, että myös huolemme olivat samanlaisia. Luonnollisestikin. Pätkätöitä, liian kalliita asuntoja, perheenperustamispaineita? Ne tavalliset, joista aina valitetaan?
Ei, ei. Päinvastoin.
Petän kai koko sukupolveni, kun tunnustan tämän. Olen tehnyt kahdeksan vuotta oman alani pätkätöitä, enkä koskaan ole siitä kärsinyt. Välillä olen jopa pelännyt, että minulle tarjottaisiin pysyvää pestiä unelmatöihini. Se olisi ollut kamalaa.
Lukion jälkeen olen vähintään kerran vuodessa laittanut kaiken uusiksi. Muuttanut ulkomaille, muuttanut takaisin, muuttanut uudelleen ulkomaille, aloittanut opiskelut, vaihtanut alaa, keskittynyt töihin, satsannut urheiluun, milloin mitäkin. Kunhan vain ei kahta samanlaista syksyä.
Pian muutan taas kotimaahan ja aion kai vihdoin aloittaa aikuisuuden, mutta vieläkin mahdolliset vakityöt ja asuntolaina (ja perhe!) vähän pelottavat. En voi olla mainitsematta vankilavertausta. Elinkautinen olisi ehkä liioittelua.
Uusi ystäväni huokaili ymmärtäväisesti, kun kerroin kieroonkasvaneisuudestani. Ihan sama tilanne, hän totesi. Hän on koeajalla työpaikassa, jossa ei viihdy, ja hänelle tarjottiin mielenkiintoisia vakitöitä toisaalta. Hän kieltäytyi.
Jos sittenkin vielä lähtisi ulkomaille, opiskelisi vaikka yhden maisteriohjelman lisää, hän haaveili. Eikä todellakaan niin, että uusi maisteritutkinto pätevöittäisi hänet johonkin muihin töihin. Se olisi vain… kivaa.
Nykyisestä, huonosta työpaikasta olisi helppo irtisanoutua. Sen sijaan jos nuori nainen lähtisi hyvästä työpaikasta sen vuoksi, että haluaa nähdä maailmaa, häntä pidettäisiin hulluna.
Nyökyttelin ja kannustin. Kerroin hänelle ystävästäni, jolla on kolme maisterintutkintoa – pääaineista ”markkinointi ja viestintä”, ”viestintä ja journalismi” sekä ”journalismi”. Itselläni on kokeilematta vielä ainakin harjoittelu Pariisissa (ihan sama minkä harjoittelu), vapaaehtoistyö Afrikassa ja maailmanympärysmatka. Ja Erasmus-rahakin käyttämättä!
Mutta kai minäkin pian mietin, mihin mennä kahden viikon lomalle sitten kesälomalla, ennen kuin palaa taas takaisin samaan työpaikkaan, samaan asuntoon, samaan syksyyn, talveen ja kevääseen – jota seuraa uusi kesäloma, jihuu! Lähdetäänkö Kreetalle?
Olemme tietenkin hirvittävän itsekkäitä, vastuuttomia, ahneita ja pullamössöjäkin, minä ja uusi ystäväni. Pakenemme todellisuutta, emme halua kasvaa aikuiseksi emmekä kestä arkea. Mutta toisaalta, mikä olisi ollut vaihtoehto? Sama epävarmuus ja lisäksi stressiä ja kärsimystä?
Ruotsin kielessä on osuva ilmaisu, gilla läget. Sitä käytetään, kun joku yrittää ottaa hankalasta tilanteesta irti parhaan mahdollisen ja nauttia siitä.
Joanna Palmén
Kirjoittaja opiskelee, urheilee ja toimittaa Tukholmassa.
joanna.palmen(at)helsinki.fi
