Perjantai 3. toukokuuta 1968. Pariisilaisen Sorbonnen yliopiston pihalle kerääntyneitä ylioppilaita ottaa päähän.
Protesteista huolimatta miehiä ei vieläkään päästetä Nanterren yliopiston naisopiskelijoiden asuntolaan.
Vietnamin sota on käynyt yhä verisemmäksi – riippumattomia sotauutisia kuunnellaan itsenäisiltä radiokanavilta.
Poliisi on pidättänyt sotaa vastustavia opiskelutovereita ja kuulustellut Nanterren hallintokerroksen vallanneen Maaliskuun 22. päivän -liikkeen jäseniä. ”Valtion sorron, autoritäärisyyden ja hierarkian vastustamisen” tavoitteikseen esittävän liikkeen johtaja Daniel Cohn-Bendit, 22, pidätettiin viikko sitten. Maanantaina ”Punaista Danya” ja kumppaneita odottaa yliopiston kurinpitolautakunta.
Samana päivänä aktivistien pelästyttämä Nanterren dekaani on ilmoittanut sulkevansa koko yliopiston.
Sorbonneen kokoontuneiden vasemmistoradikaalien oikeudentuntoa on loukattu – eikä siinä kaikki.
Samaan aikaan oikeistolaiset rummuttavat äänekkäästi presidentti Charles de Gaullen puolesta.
Ranskaa repineen Algerian siirtomaasodan jälkeen entinen kenraali on keskittänyt vallan itselleen.
Edellisenä torstaina poliittinen kuohunta leimahti Sorbonnessa, kun äärioikeistolainen opiskelijajärjestö Occident sytytti tulipalon ylioppilaskunnan tiloissa.
Maanantaiksi on sovittu mielenosoitus, jolla aiotaan vastustaa Maaliskuun liikkeen keskushahmojen mahdollista erottamista yliopistosta, Nanterren yliopiston sulkemista ja Occidentin provokaatioita.
Pariisin latinalaiskorttelien keskellä sijaitseva Sorbonne tuntuu turvalliselta kokoontumispaikalta. Keskiajalta periytyvän tavan mukaan virkavallalla ei ole asiaa yliopiston alueelle. Sisäpihalle on kerääntynyt ensin kymmenittäin ja sitten sadoittain opiskelijoita. Porukoissa puhutaan kilpaa Nanterren sulkemisesta, äärioikeistolaisten vaarasta ja työläisten kutsumisesta maanantain mielenosoitukseen. Kimmastuneet huudahdukset kiirivät pihalla:
”Emme jätä latinalaiskortteleita äärioikeiston armoille!”
”Millä oikeudella poliisi tutkii Punaista Danya, asiahan on yliopiston sisäinen!”
Keskustelun sekaan alkaa kantautua huutoja parin korttelin päästä, Boulevard Saint- Micheliltä; yli 200 äärioikeiston kannattajaa lähestyy Sorbonnea. Monilla heistä on mukanaan kättä pidempää. Joukko nostattaa henkeään huutelemalla:
”Alas kommunistimurhaajat!”
”Murskaamme Vietkongin nöyristelijät!”
Kampuksen pihalle syntyy vipinää. Vasemmisto- opiskelijat alkavat suojautua linnoittamalla Sorbonnen sisäänkäyntejä katukivillä ja rakennustarvikkeilla.
Yliopiston rehtori seuraa tilannetta huolestuneena. Sitten hän tekee kauaskantoisen päätöksen.
Kohta kaupunginosan poliisipäällikkö hämmästyy saadessaan rehtorilta puhelun.
Perjantaiaamu on kääntynyt iltapäiväksi, kun poliisit vastoin kaikkien odotuksia astelevat yliopiston alueelle.
Osa opiskelijoista poistuu rauhassa. Osa lähtee etsimään lisäjoukkoja, sillä poliisi on alkanut pidättää ylioppilaita ja pakata heitä autoihinsa.
Hetkessä Sorbonnen ympärille kerääntyy tuhansia nuoria ihmisiä. Sitten poliisia kohti lentää ensimmäinen katukivi.
Vasemmistolaisten ja oikeistolaisten opiskelijoiden välinen jännite ja pitkään kytenyt yhteiskunnallinen tyytymättömyys ovat lauenneet hallituksen ja kansalaisten väliseksi taisteluksi.
Poliisi käyttää kyynelkaasua, opiskelijat tappelevat vastaan.
RTL-radioaseman reportteri huutaa mikrofoniinsa kaaoksen keskeltä suorassa lähetyksessä:
”Ilmassa lentää satoja katukiviä.”
Kun kivimyrsky laantuu ja tappelu rauhoittuu, pidätettyjä on noin kuusisataa, loukkaantuneita yli sata.
Poliisi sulkee Sorbonnen yliopiston.
Viikonloppu sujuu jännittyneissä tunnelmissa. Pessimistisimmät pelkäävät Sorbonnen kahakan palauttavan Ranskan sisällissodan partaalle, missä maa oli viimeksi 1950-luvun lopulla.
Vasemmisto-opiskelijat eivät peräänny mielenosoitussuunnitelmistaan. Maanantaina 6. toukokuuta arviolta 30 000 opiskelijaa marssii Riemukaarelle tuntemattoman sotilaan haudalle Internationaalia laulaen.
Marssijoissa on monen laidan vasemmistoa, joita yhdistää lähinnä anarkistinen ajattelu. Monen ihanteena on kommunistien kansainvälinen yhteistyöjärjestö Neljäs internationaali. Myös Kiinan kulttuurivallankumousta pidetään marxilaisten opiskelijoiden keskuudessa mallina nuorten vaikuttamismahdollisuuksista.
Suoranaisesti maolaisiksi julistautuneita vasemmistolaisia ei kuitenkaan marssijoiden joukossa näy – heille opiskelijoiden mielenilmaus on ”pikkuporvarillista kapinointia”.
Monet marssijoista ovat saaneet vaikutteita myös järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastustavien ja vapautta ja utopismia puolustavien situationistien teksteistä. Aate virtauksista pinnalla ovat myös surrealismi ja dadaismi.
Kuin merkiksi jälkimmäisestä Nanterren asuntolan seinään on ilmestynyt mielenosoituksen alla kirjoitus: ”Kieltäminen kielletty!”
Pariisin kaduilla vellova mielenosoittajamassa haluaa ”pakotonta elämää ja kahleetonta nautintoa”.
Marssimisen lomassa huudellaan:
”Alas sortajat!”
”Proffia, ei kyttiä!”
Toimittajat piirittävät mielenosoituksen johtohahmoja. Median suurimman huomion kohde, Punainen Dany ilveilee valokuvaajien edessä.
Che Guevaran ja Martin Luther Kingin murhia käsittelevästä opiskelijakokouksesta palaava pariskunta pysähtyy katsomaan Danyn näytöstä.
”Katsos tuota sekasortoa aiheuttavaa riikinkukkoa, mikä tollo!” mies sanoo.
Maanantai-iltaan mennessä opiskelijat ovat vetäytyneet takaisin latinalaiskortteleihin mellakkapoliisin painostuksesta.
Siellä käydään uusi yhteenotto, tuloksena yli 400 pidätystä ja lähes tuhat loukkaantunutta. Heistä 345 on poliiseja. Ranskan hallitus alkaa huolestua. Neuvonpitojen jälkeen opetusministeri Alain Peyrefitte kieltää Sorbonnen rehtoria avaamasta tiedekuntia.
Pian hallituksen huolena eivät ole enää yksin yliopisto-opiskelijat.
Perjantaina 10. toukokuuta mellakoidaan taas. Kymmenettuhannet lukiolaiset ovat liittyneet ylioppilaisiin.
”Heidän ongelmansa tänään ovat meidän ongelmiamme huomenna”, lukiolaisten joukosta perustellaan.
Mielenosoittajat vaativat pidätettyjen tovereittensa vapauttamista ja Sorbonnen avaamista.
Punainen Dany agitoi mielenosoittajia:
”Poliisi on vallannut Sorbonnen. Vallataan me latinalaiskorttelit!”
Pariisilaisnuoret rakentavat latinalaiskortteleissa suojakseen 60 barrikadia henkilöautoista, rakennustelineistä ja katukivistä. Niitä on tarkoitus käyttää myös aseena pampuilla, kyynelkaasulla ja vesitykeillä varustautuneita CRS-mellakkapoliiseja vastaan.
Paineesta huolimatta opiskelijat ovat voimansa tunnossa. Yliopisto-opettajien järjestön puheenjohtaja Alain Geismar, 28, huutaa käheällä äänellä RTL-radioaseman suorassa lähetyksessä mielenosoittajien vaatimukset.
Opiskelijat suostuvat neuvottelemaan hallituksen kanssa vain jos vangitut opiskelijatoverit suostutaan vapauttamaan.
Sorbonnen vararehtori lupaa puhua asiasta välittömästi ministerin kanssa: ”Meillä ei ole hetkeäkään aikaa hukattavaksi.”
Myös suomalaiset radionkuuntelijat saavat barrikadien yöstä ensikäden tietoa. Yleisradion Knud Möller raportoi Pariisista lauantaina 11. toukokuuta:
”Kortteleiden asukkaat heittivät [opiskelijoille] ikkunoistaan leipää ja muuta syötävää. […] Ja sitten alkoikin tappelu korttelista kortteliin, barrikadista barrikadiin. Käytettiin kyynelkaasupommeja ja nyt myöskin todettiin, että on käytetty klooripommeja, jotka aiheuttavat myrkytyksiä ja aivan sietämättömiä kipuja rinnassa. Poliisin käsityksen mukaan oli puhdistusoperaatio mitä hellävaraisin olosuhteisiin katsoen. Ylioppilaat puhuvat mitä uskomattomimmasta brutaaliudesta.”
Opiskelijoiden linnoitustoimet eivät vaikuta järin systemaattisilta.
”Kaikki tekivät mitä sattui. Yhdelläkin kadulla oli kymmenen barrikadia peräkkäin, eli niillä ei ollut mitään sotilaallista merkitystä. Me vain yksinkertaisesti halusimme rakentaa barrikadeja”, Punainen Dany kertoo.
Barrikadiyönä loukkaantuu vakavasti noin neljäsataa ihmistä. Heistä yli puolet on poliiseja.
Loukkaantumisista huolimatta mielenosoitukset eivät ota laantuakseen. Maanantaina 13. toukokuuta opiskelijat valtaavat Sorbonnen, joka on suljettu yliopiston hallinnon ja opetusministeriön yhteispäätöksellä.
Sorbonnessa pidetään yötä päivää puheita paremman tulevaisuuden puolesta.
Reilussa viikossa Sorbonnen pihalla alkanut kahakka on painamassa koko Ranskaa polvilleen.
Sorbonnen opiskelijoiden näyttämän esimerkin mukaan työläiset alkavat vallata työnantajiensa tehtaita. Nantes`ssa vallataan Sud-Aviationin lentokonetehdas, Cléonissa Renaultin tehdas. Malli leviää ympäri maata.
Lakot alkavat jumittaa julkisia palveluita ja toukokuun 20. päivään mennessä yleislakkoon on liittynyt jo 10 miljoonaa ihmistä ympäri maata.
Uusi kirjallisuusjulkaisu Le Magazine Littéraire vaihtaa toukokuun numeron Napoleon-kannen otsikkoon ”Opiskelijakapina vai opiskelijavallankumous?”
Punainen Dany vastaa filosofi Jean-Paul Sartrelle otsikon kysymykseen: ”Tämä on kapina, emmehän ole vallanneet Talvipalatsia”.
Jännitteiden pitkittyessä yhteenotot alkavat vähentyä. Kun Sorbonnen pihan kahakasta on kulunut kolmatta viikkoa, kumousta ajetaan yhä enemmän virallisia kanavia pitkin.
Osa työläisten järjestöistä ilmoittaa olevansa valmiita neuvottelemaan työnantajien ja hallituksen kanssa. Massiivisissa Grenellen neuvotteluissa hallitus lupaa työntekijäjärjestöille 14 prosentin yleiskorotuksen ja 33 prosentin korotuksen minimipalkkaan. Työaikaa luvataan lyhentää ja eläkeikää laskea.
Silti suuryritysten työläiset kieltäytyvät palaamasta töihin.
Parlamentissa vasemmisto-oppositio pyrkii keräämään vallanvaihtoon tarvittavan äänimäärän, mutta epäonnistuu. Kansanedustajat äänestävät myös mellakoissa pidätettyjen opiskelijoiden armahtamisen puolesta. Yksi ei kuitenkaan pääse pälkähästä.
Punainen Dany on pitänyt vanhempiensa Saksan kansalaisuuden välttyäkseen Ranskan asepalvelukselta. Nyt mielenosoituksille kasvot antaneesta agitaattorista keksitään hankkiutua eroon karkottamalla tämä Saksaan.
Keskiluokka on seurannut pitkään passiivisesti opiskelijoiden ja työläisten protesteja. 24. toukokuuta koettava väkivaltainen vuorokausi saa suureen yleisöön eloa.
Melkein viisisataa haavoittuu katukahakoissa ympäri maata. Lyonissa poliisi kuolee jäätyään mielenosoittajien työntämän kuorma-auton alle.
Tapaus synnyttää Tasavallan puolustuskomiteoiksi kutsutun järjestön, joka haluaa palauttaa järjestyksen.
Sitä alkaa toivoa myös valtaväestö.
Sitten tapahtuu kummia.
Toukokuun 29. päivän aamuna presidentti de Gaulle häviää Pariisista. Kukaan ei tiedä minne tai miksi.
Vasemmisto näkee mahdollisuutensa koittaneen.
Satojentuhansien epätietoisten työläisten marssiessa Pariisissa vasemmiston nimimiehiin kuuluva François Mitterrand ehdottaa uuden kansanhallituksen muodostamista. Toinen vasemmistojohtaja Pierre Mendès France ilmoittaa olevansa valmis muodostamaan väliaikaisen hallituksen, jos hän saa koko yhtenäisen vasemmiston tuen.
De Gaullen pysyvästä maanpaosta haaveillut vasemmisto joutuu kuitenkin pettymään. Presidentti on vain käynyt Saksassa varmistamassa Algerian sodan karaisemalta puolustusvoimien komentajalta Jacques Massulta, että hänellä on yhä asevoimien tuki.
Kun presidentti on vakuuttunut armeijan yhä olevan takataskussaan, hän palaa Pariisiin ja pitää 30. toukokuuta kuuluisan radiopuheensa:
”Minä en peräänny. Olen tehnyt ratkaisuni. Minulla on kansan mandaatti, jonka täytän uudestaan. Hajotan tänään kansalliskokouksen ja annan teidän päättää luottamuksestanne minuun. Tarjoan kansalle mahdollisuuden määrätä perusteellisista uudistuksista ainoalla hyväksyttävällä lailla, demokratian lailla.”
Champs-Elysées`lle ilmestyy miljoona mielenosoittajaa, jotka tukevat presidenttiä ja gaullistista hallitusta. Moni tapahtumia vaitonaisesti tiedotusvälineistä seurannut on nyt kadulla ensi kertaa.
Vallankumousmentaliteetti on saanut näkyvän vastavoiman. Se alkaa taittaa kumoukselta kärkeä.
Kesäkuussa Peugeotin ja Renaultin tehtailla nähdään vielä väkivaltaisia yhteenottoja ja Pariisissa yksi verinen mielenosoitus. Vähitellen työläiset kuitenkin alkavat palata tehtaisiinsa. Opiskelijat luovuttavat Sorbonnen takaisin yliopistohallinnolle ja lukiolaisten opetus jatkuu.
Kesäkuun lopun parlamenttivaaleissa de Gaullea tukeva oikeisto ottaa selvän voiton. Uusi sisäministeri Raymond Marcellin kieltää ensi töikseen toiminnan kuudelta äärivasemmistolaiselta järjestöltä.
Kohun laannuttua oikeisto säilyttää lujan otteen vallasta. Se hallitsee Élysée-palatsia aina vuoteen 1981, kunnes presidentiksi nousee François Mitterrand.
Artikkeli perustuu toukokuuta 1968 käsittelevän kirjallisuuden lisäksi ranskalaisten sanoma- ja aikakauslehtien sekä RTL-radioaseman ja Yleisradion arkistoaineistoon.
Pariisin kevään perintö närästää
Neljäkymmentä vuotta Pariisin kevään jälkeen opiskelijoiden massamielenosoitukset ja yleislakot elävät yhä monen ranskalaisen mielessä. Vaikka sosiaalinen ja kulttuurinen vapautuminen oli alkanut läntisessä maailmassa jo ennen toukokuuta 1968, Pariisin keväästä muodostui tärkeä symboli individualistiselle vastakulttuurille ja nuorison poliittiselle liikehdinnälle.
Ranska ei tosin ollut vuonna 1968 ainoa maailmankolkka, jossa nuoriso marssi kaduille vaatimaan ääntänsä kuuluviin. Kuohuvana vuonna marssittiin ympäri Eurooppaa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Marraskuussa joukko helsinkiläisiä ylioppilaita valtasi oman ylioppilastalonsa.
Vaikka Pariisissa kahakoitiin, väkivalta ei äitynyt yhtä äärimmäiseksi kuin Neuvostotankkien vyöryessä elokuussa lopettamaan Prahan kevättä tai lokakuussa Meksiko Cityssä, jossa poliisi murskasi verisesti opiskelijoiden mielenosoituksen.
Symboliarvonsa takia Pariisin kevät ei ole helppo puheenaihe tämän päivän ranskalaispoliitikoille. Monet tänä keväänä julkaistavat toukokuun 1968 muisteluteokset ovat reaktioita Nicolas Sarkozyn viimekeväisen presidentinvaalikampanjan aikana antamaan lausuntoon.
Oikeistolaispresidentin mukaan toukokuun 1968 perintö tulee hävittää, koska se on tuonut ”kyynisyyden yhteiskuntaan ja politiikkaan”.
”Näissä vaaleissa valitaan tuon perinnön säilyttämisen ja kertakaikkisen tuhoamisen väliltä”, Sarkozy pauhasi.
Ongelmaton ei ole myöskään vasemmiston suhde 40 vuotta vanhaan kuohuntaan. Sen kuulee Daniel Cohn-Benditin – Punaisena Danyna tunnetun Pariisin kevään mielenosoitusjohtajan – kommenteista.
Keväällä 1968 tapahtuneen Ranskasta karkottamisensa jälkeen Cohn-Bendit oli Joschka Fischerin kanssa perustamassa ja johtamassa Saksan vihreää puoluetta. Nykyään meppinä ja vihreiden ja Euroopan vapaan allianssin muodostaman EU-parlamenttiryhmän toisena puheenjohtajana vaikuttava Cohn-Bendit on juhlavuonna kehottanut unohtamaan koko Pariisin kevään.
”Loputon keskustelu toukokuusta 1968 on tapa välttää puhumasta tämän päivän ongelmista.”
Cohn-Bendit myös ihmetteli Sarkozyn Pariisin kevättä koskevien lausuntojen tyyliä. Vanhan mielenosoitusjohtajan mukaan presidentin olisi suoraviivaisen tuomitsemisen sijasta ollut syytä viitata kuohunnan ristiriitaisuuksiin ja ironisoida ne.
”Loppujen lopuksi me samanaikaisesti taistelimme vapauden puolesta ja puolustimme Kiinan kulttuurivallankumousta.”
Aki Petteri Lehtinen
