20. maaliskuuta 2008
Teksti:

”Työt aloittaessani lupasin vaimolleni, että tulen töistä viimeistään kuudelta. Niinpä aloin herätä kahden ja kolmen välillä aamulla, jotta sain 14 tunnin työpäivän tehtyä”, kuvasti tuttuni työtään liikejuristina.
    ”Laskutamme asiakkaitamme tuntitaksalla kuuden minuutin tarkkuudella. Laitan puhelimen sekuntikellon päälle ja kirjaan sinne merkinnän, kenen juttuun laskutus menee”, kertoi toisen asianajotoimiston osakas.
    Tarinat mielipuolisesta anglosaksisesta työkulttuurista ovat totta. Fiksut, mukavat ja avarakatseiset ihmiset aivan oikeasti ja vieläpä vapaaehtoisesti elävät näin.
    Eikä kumpikaan tutuistani ole tylsä monomaani, saati että työ olisi heille ainoa elämänsisältö. On jopa vähän ällöttävää, että toisella on kolme ja toisella kuusi lasta (en voi olla ajattelematta heidän vaimojaan).

Molemmille tutuilleni pitkät työpäivät ovat itsestäänselvyys, jopa ylpeydenaihe. Suomessa vastaavien tarinoiden kertojille löytyisi suoraan häpeilemättömän negatiivinen nimi: työnarkomaani.
    Vähän väliä joku suomalaisesta lähipiiristäni valittaa tekevänsä liikaa duunia. Kiinnostavaa tässä on se, että eniten valittavat ne, joiden työ on kivaa ja itsenäistä. Työtä tehdään paljon, osin omasta vapaasta tahdosta, mutta seurauksena on ristiriita – useimpien arvomaailma kai sanoo, että on väärin uhrata työlle liikaa, laiminlyödä harrastuksia ja ihmissuhteita.
    Mainio osoitus tästä olivat viime kevään eduskuntavaalit. SDP vaati enemmän, kokoomus taas parempaa työtä.
    Äänestäjien vastaus oli näin jälkikäteen itsestään selvä: kuka nyt enempää töitä haluaisi, raatamista on jo tarpeeksi nytkin! Ainakin meillä, jotka äänestämme.

Meistä pitkää päivää tekevät amerikkalaiset ovat hulluja siksi, ettemme ymmärrä miksi he tekevät niin. Usein emme ymmärrä edes sitä, miksi teemme omaa duuniamme, vaikka sitten kolme- neljä tuntia päivässä vähemmän kuin jenkit.
    Siksi työ ei voi olla myöskään parempaa: emme ole mielestämme valinneet, emme oikein mutta emme välttämättä väärinkään.
    ”Eivät ihmiset todellisuudessa halua opiskella yliopistossa kemiaa, oikeustiedettä tai sosiologiaa. He haluavat valita oppiaineen nimeltä `Mitä minä tekisin elämälläni`”, lohkaisi ystäväni kerran. Tähän tiivistyy ajatus eettisistä uravalinnoista – oikeasti paremmasta työstä, jossa koemme tekevämme merkityksellisiä asioita. Sellaisesta, jossa meitä, arvojamme ja elämäntyyliämme kunnioitetaan.
    Herra ”kuudeksi kotiin” ei toimi enää liikejuristina. Hän kehittää nyt työkseen osavaltionsa julkisia kouluja. Aiemmin hän edisti samoja päämääriä harrastuksenaan. Nyt oli aika tehdä uravalinta, joka mahdollisti panostamisen omiin aatteellisiin päämääriin täysillä.
    Töihin hän menee silti 5.30. Ja kotiin yhä kuudeksi. En voi sanoa, että ymmärrän mutta arvostan.

Aleksi Neuvonen

Kirjoittaja on Demos Helsinki -ajatushautomon tutkimusjohtaja ja ympäristöjärjestö Dodon varapuheenjohtaja.

aleksi.neuvonen (at) gmail.com