22. helmikuuta 2008
Teksti:

”Tykkään todella paljon vanhojen kirjaston kirjojen tuoksusta. Erityisesti pidän kiiltävälle paperille painettujen sarjakuvakirjojen, kuten Sandmanin, tuoksusta.
    Erotan Sandmanit muista sarjakuvista hajun perusteella. En tiedä, johtuuko se painotekniikasta. Ehkä värimuste tuoksuu erilaiselta.
    Olen aina haistellut kirjoja enkä ole ajatellut, että tapani olisi mitenkään epäsopiva. Saan silti jatkuvasti kuulla siitä kavereiltani.
    Haistan esimerkiksi aina uusien kirjojen keskiaukeamaa. Saattaa tietenkin näyttää hiukan oudolta, jos kirjakaupassa ensimmäiseksi nostaa kirjan nenäänsä vasten.

Kirjojen hajut – tai hajut ylipäänsä – eivät ole määriteltävissä sanoilla, eikä niillä ole nimiä. Hajut saattavat olla sekä kiehtovia että epämiellyttäviä. Keinotekoiset hajut ovat mielestäni usein epämiellyttäviä, koska ne eivät ole luonnollisia.
    Divarin kirjat haisevat märältä mullalta. Niissä on kostea ja tunkkainen haju. Kirjakaupan kirjat taas tuoksuvat tuoreelta painomusteelta ja paperilta. Tuoksu on virkeämpi.
    Kirjaston kirjoissa on puolestaan pölyn sekä vanhan painomusteen ja kellertyneen paperin tuoksu. Hajuun kuitenkin tottuu melkein saman tien, eikä sitä voi haistaa kuin hetken, ennen kuin se katoaa.

Haistelen muutakin kuin kirjoja. Joskus siitä tulee neuroottinen ja myös paha olo. Minulle tulee huono olo esimerkiksi naisten voimakkaista hajuvesistä. Ne alkavat aivastuttaa.
    Mutta kun haistaa jotain, tulee pakottava tarve haistella lisää, eikä hajusta pääse eroon.”

Sami Takala