08. helmikuuta 2008
Teksti:

Kolumnistinne Raimo Sailas kuvaili huippuyliopiston syntyvaiheita. Hän haastoi ”äly”mystön lukemaan johtamansa suunnitteluryhmän raportin, perehtymään edes eurooppalaiseen yliopistopolitiikkaan ja hakemaan argumenttinsa muualta kuin tunkkaisesta antikvariaatista ennen kuin haukkuvat hanketta.
    ”Äly”mystöön, lainausmerkkien kanssa tai ilman, ei voine itse ilmoittautua, yhtä vähän kuin huippuyliopistojen joukkoon. Olen kuitenkin lukenut raportin ja perehtynyt eurooppalaiseen yliopistopolitiikkaan, muun muassa Euroopan tutkimusyliopistojen liiton presidenttinä.
    Kaksitoista vuotta Helsingin yliopiston johdossa on myös opettanut joukon tunkkaisia argumentteja, joilla muutosvastarinta ilmenee.

En vastusta uuden huippu- tai innovaatioyliopiston perustamista (viimemainittu termi maistuu paremmalta). En vastusta säätiömuotoa, jonka suunnitteluryhmä katsoo tarpeelliseksi yritysrahoituksen hankkimiseksi. En kadehdi valtion 500 miljoonaa peruspääomaa enkä sitä täydentävää yritysrahoitusta.
    Toivotan onnea liike-elämän osallistumisesta myös toimintamenoihin, vaikka luulen, etteivät yritykset vuodesta toiseen jakele vastikkeetonta rahaa. Kannatan myös ulkopuolisten jäsenten enemmistöä hallituksessa ja rehtorin valtuuksien vahvistamista, ja samaa toivon muillekin yliopistoille.
    Sen sijaan vastustan innovaatioyliopiston vuosibudjetin kaksinkertaistamista. Laskelmat valtiontalouden kantokyvystä ovat ankeita, eikä tällaista panostusta voi irrottaa ryöväämättä muilta yliopistoilta kehittymismahdollisuuksia. Rahoituslisäys edellyttäisi joko innovatiivisia suunnitelmia, vankkoja näyttöjä tai mieluiten molempia.

Sailaksen työryhmän raportista ei löydy konkreettisia uusia toimintaideoita. ”Edelläkävijäksi” kuvatun yliopiston missio ”edistää vapaata tutkimusta ja tieteellistä ja taiteellista sivistystä” on jo kirjattu nykyiseen yliopistolakiin.
    Raportin arvioiden mukaan kolme osakasyliopistoa edustaa eurooppalaista keskitasoa, mikä ei riitä rahoituksen tuplaamiseen. Esitys sinänsä on ymmärrettävä, koska puheenjohtajaa ja sihteeriä lukuun ottamatta kaikki työryhmän jäsenet olivat osakasyliopistojen palkkalistoilla.
    Monet Euroopan maat kehittävät yliopistojaan, tavoitteena erikoistuminen, korkeampi laatu ja kilpailukyky tutkimuksessa ja koulutuksessa, sekä mahdollisuus joidenkin nousta maailman huipulle. Voimavarat ovat rajalliset, joten keinona on yleensä laatuun perustuva kilpailu.
    Näin toteutettiin Saksassa ”Exzellenzinitiativ”, joka toi 1,9 miljardin euron lisäpanostuksen yliopistoille. Ruotsissa Linnén nimeä kantava rahoitusohjelma perustui kilpailuun, jossa asiantuntijat arvioivat yliopistojen suunnitelmat.
    En näe perustetta, miksi Suomessa ei yliopistojen välisessä rahanjaossa otettaisi laatuun perustuvaa kilpailua johtotähdeksi. Innovaatioyliopiston tulisi uskaltautua arvioitavaksi muiden lailla. Ajatuksen ei pitäisi olla vieras myöskään yritysmaailmalle, joka kannattaa innovaatioyliopistoa ja toimii itse kilpailuympäristössä.
    Laatukilpailuelementti on paljon parempi vaihtoehto kuin yhden yliopiston kohottaminen jalustalle ilman kunnollisia perusteita.

Kari Raivio

Helsingin yliopiston kansleri