Osku Pajamäki tuskin itsekään arvasi, millaisen hälyn hänen Ahne sukupolvi -kirjansa nostaisi.
Nuori kaupunginvaltuutettu sohaisi harvinaisen äkäiseen ampiaispesään syyttämällä sotien jälkeen syntynyttä ikäpolvea ahneudesta ja omaneduntavoittelusta. Sukupolvensa äänitorveksi julistautuneen Pajamäen kirja oli tyyliltään kiukutteleva ja populistinen, mutta hänen syytöksensä eivät olleet täysin tuulesta temmattuja. Noussut kohu toikin mieleen sananlaskun, johon liittyy kalikka ja älähtävä koira.
Entinen Sdp:n kansanedustaja Ulpu Iivari ja toimittaja Riitta Hildén ovat sisuuntuneet syytöksistä niin pahasti, että esittelevät nyt sukupolvensa toisenlaisessa valossa. Suuret ikäluokat luokkakuvassa kertoo kolmentoista vuosina 1945-1950 syntyneen vaikuttajan elämäntarinat sekä heidän näkemyksiään Suomesta hyvinvointivaltiona.
Vastahyökkäys kutistuu melko laimeaksi.
Sen sijaan, että Iivari ja Hildén tarttuisivat Pajamäen syytöksiin ja esittäisivät vasta-argumentteja, he selostavat pika kelauksella ikäluokkansa menestyjien elämänvaiheita ja odottavat, että nämä puhuisivat puolestaan.
Esiteltävien henkilöiden kirjo on laaja, aina Nils Torvaldsista Anneli Saaristoon.
Kaikki kuitenkin keskittyvät lähinnä vakuuttamaan eläneensä periluterilaisten hyveiden mukaisesti: olleensa ahkeria, säästäväisiä ja maksaneensa veronsa kuuliaisesti.
Lopputulos on kokoelma omahyväisiä muisteloita, joiden tarkoitus jää hämäräksi. Suuren ikäluokan edustajat taputtavat toisiaan selkään ja heristävät välillä nyrkkiä Pajamäelle.
Iivarin ja Hildénin kirjaa lukiessa pohtii monta kertaa aikakausien erilaisuutta. Esiteltävät henkilöt kertovat useaan otteeseen, kuinka he uskoivat tulevaisuuteen ja jatkuvaan nousuun. Nykysukupolvi ei taida jakaa samanlaista optimismia – maailma näyttää kovin epävakaalta ilmastonmuutoksineen ja poliittisine kriiseineen.
Suurten ikäluokkien kertomuksista pistää silmiin myös kiireettömyys. Haastateltavien joukossa on kansanedustajia ja suuryritysten johtajiakin, mutta kukaan heistä ei valittele hektistä elämää.
Erikoista on myös, kuinka vähän haastateltavat puhuvat omasta kapinastaan isiään ja äitejään kohtaan. Esimerkiksi Vanhan valtaus mainitaan useassakin yhteydessä, mutta siihen johtaneista syistä ei puhuta juuri mitään.
Yksi suurimmista eroista suurten ikäluokkien ja nykynuorten välillä piilee poliittisuudessa. On ällistyttävää, miten jyrkkä muutos ihmisten suhtautumisessa politiikkaan on tapahtunut muutamassa kymmenessä vuodessa.
Kaikki kirjan henkilöt kuvailevat, kuinka jokainen heidän nuoruutensa tuttavapiirissä tunnusti jotain väriä. Tämä tuntuu uskomattomalta aikana, jolloin monet opiskelijat eivät osaa nimetä edes hallituspuolueita.
Haastateltavat kertovat myös yhteisöllisyydestä, joka tuntuu nykypäivänä kadehdittavalta. Ilmeisesti ennen oli epänormaalia, jos ei tuntenut kerrostalonaapuria nimeltä.
Suuret ikäluokat luokkakuvassa on liian laimea puolustuspuheeksi ja liian kevyt vanhempiemme ikäluokan kasvutarinaksi. Se ei todista Pajamäen teesejä vääriksi, vaan pyrkii sivuuttamaan ne äidillisen nuhtelevaan sävyyn.
Terävin kannanotto vanhemman sukupolven puolesta löytyy kirjan loppuun sijoitetusta listasta, jossa luetellaan vuosina 1946-2006 tehtyjä parannuksia esimerkiksi terveydenhuoltoon ja opiskelun tukemiseen.
Kirjan lopuksi tekijät summaavat ikäluokkansa viestiksi jälkeläisille: ”lopettakaa marina ja tarttukaa elämäänne.”
Tämä saattaa olla katkerahkoa luettavaa esimerkiksi tuttavalleni, joka on työskennellyt kouluavustajana määräaikaisissa työsuhteissa jo vuosikausia. Hänen pestinsä puretaan aina kevät lukukauden loppuessa ja solmitaan uudestaan syksyllä, joten hänen on pakko etsiä kesäksi muita töitä.
Samaan aikaan suuriin ikäluokkiin kuuluvat opettajat lähtevät mökille nauttimaan vuosilomastaan.
Ulpu Iivari ja Riitta Hildén: Suuret ikäluokat luokkakuvassa – Mitä meistä tuli? Ajatus Kirjat, 2008. 220 s.
Saku Schildt
