David Lynchistä tuli suosikkiohjaajani 80-luvun lopulla, Twin Peaksin myötä. Olen kahlannut moneen kertaan läpi hänen selittämätöntä uhkaa säteilevän tuotantonsa ja lukenut elämäkertoja päälle. Vuosikausia haaveilin ulkoisesti hillityn surrealistin tapaamisesta. Halusin nähdä minkälainen on mies, joka ohjaa maailman kummallisimpia elokuvia.
Odotukseni palkittiin toissa maanantaina. Lynch vieraili Suomessa puhumassa transendentaalisen meditaation (TM) hienouksista ja tukemassa joogalentäjien puolueen TM-yliopistohanketta.
Kun Lynch alkoi neljä vuotta sitten esiintyä kansainvälisten TM-keskusten rakennushankkeen keulakuvana, en uhrannut asialle juuri ajatusta. Ohjaajan 70-luvulta hiljaa harrastamassa mietiskelytekniikassa ei yksinkertaisesti ollut mitään kiinnostavaa – uskoi siihen kuka hyvänsä.
Mutta Lynch piti nähdä, vaikka sitten puhumassa mantroista ja autuudesta.
Istuessani Messukeskuksen auditoriossa monisatapäisen yleisön keskellä etsin katseellani virnuilevia naamoja.
Kuinkahan moni tuli paikalle TM:n takia?
Siellä hän nyt seisoo, puhujapöntössä, ylänappi kiinni niin kuin aina. Kyselijöiden jono kasvaa mikrofonin takana. Innokkaimmat jäävät jankuttamaan kolmatta ja neljättä jatkokysymystä.
Guru vastaa.
”Ideointi on kuin kalastamista. Kalaa ei tarvitse keksiä, vain pyydystää. Joskus rakastut ideoihin, joskus et.”
”Kun meditoin, niin fiuh, ovi toiselle tasolle aukeaa. Ymmärrys omasta syvemmästä tietoisuudesta kasvaa, ja osaat arvostaa elämää enemmän. Negatiivisuus vähenee.”
”Suomessa 250 TM:n taitajaa saa meditoinnillaan suojattua maata miltä tahansa vaaralta.”
”TM:n avulla saavutettu todellinen rauha koskee kaikkia. Se on niin kaunista, niin kaunista.”
Moni vastauksista on tuttu lehtihaastatteluista. Kihelmöivän kummallisessa tilaisuudessa ne saavat kuitenkin uudenlaisen painoarvon.
Miten joku tekee niin monitasoisia elokuvia ja puhuu näin pehmeitä?
Olen kertaalleen tottunut ajatukseen Lynchistä vanhan liiton konservatiivina, joka ihailee 50-lukua, koska silloin oltiin toiveikkaita ja ajettiin hienommilla autoilla kuin nykyään.
Sillä, mitä Lynch maailmasta ajattelee, ei kuitenkaan ole minulle merkitystä. Taideteosten ihailu ei ole riippuvaista siitä, ihaileeko niiden tekijää.
Jos olisi, ajatus ”dynaamisesta rauhasta” luennoivasta matkasaarnaajasta olisi coolimpi kuin mielikuva menneeseen haikailevasta ex-kotkapartiolaisesta.
Matti Rämö
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.
toimitussihteeri(at)ylioppilaslehti.fi
