02. marraskuuta 2007
Teksti:

Sannilla (nimi muutettu) on uusi poikaystävä, joka on mukava, mutta liikkuu nykytanssipiireissä.
    Ja kuten niin usein käy, on poikaystävä vetänyt vaikutuksille alttiin Sannin mukanaan. Sanni on joutunut paikkoihin, jonne ei sitcomien turruttama, valmiiksi naurettuun ja pureskeltuun viihteeseen tottunut sielu omin voimin uskaltautuisi.
    Nykytanssista on karsittu kaikki se, mihin asiaan vihkiytymätön voisi tarttua. Siinä ei ole tanssiksi tunnistettavia liikkeitä, ei näyttäviä pukuja, tulishowta tai lavasteita.
    Juonenkäänteitä ei selitellä ohjelmalehtisissä, eikä väliajalla ole alkoholitarjoilua.

Ensimmäisessä esityksessä johon Sanni vietiin, oli pilkkopimeää. Mustiin pukeutuneet tanssijat hiippailivat tilassa pelästytellen katsojia taskulampuillaan.
    Kukaan hartaasta yleisöstä ei nähnyt pimeydessä virnistelevää Sannia.
    Toisessa esityksessä katsoja kyllä näki tanssijat – ja myös tunsi heidät. Hiippailijat tulivat iholle, lääppimään ja hönkäilemään päin.
    Ahdistava kokemus passiiviseen mediakulutukseen tottuneelle. Poikaystävältä selityksiä lavan (ja katsomon) tapahtumille oli turha kysellä, sillä ”tärkeintä on oma henkilökohtainen kokemus”.
    Kolmas esitys oli hieno ja vaikuttava teos, jossa liikuskeltiin tanssin tapaisesti paperisessa hameessa. Asuun oli piilotettu mikrofoneja, ja teoksen äänimaisema muodostui kokonaisuudessaan hameen kahahduksista ja suhinoista.
    Sannin mukaan tätä oli kiva katsella ja kuunnella. Ainoa epävarmuutta aiheuttava seikka oli, että muu yleisö tyrskähteli välillä nauruun. Ilmeisesti tanssija teki liikkeitä, jotka tuottivat ääniä, jotka nykytanssia tuntevat kokevat vitsikkäinä. Humoristisia kahahduksia.

Outoa, että toisilla on kieli, jota emme ymmärrä, vaikka äidinkielemme on sama.
    Tämä oli koettava itse, heittäydyttävä tuntemattomaan kulttuuriin. Ostin liput, astuin valkoiseen saliin ja istuin eturiviin.
    Kaksi tyttöä mätkähteli ja ryömi tilassa kolme varttia. Ei pimeyttä, ei koskettelua. Välillä nauroin, ja ihan oikeissa kohdissa.
    Ei se kuitenkaan niin kivaa ollut, että menisin toiste. Ellei luvassa olisi tosi ekstreemiä, alastomuutta tai jotain vastaavaa.
    Mutta periaatteellisesti epämukavuusalueella käyminen on aina hyvä juttu. Se nimittäin kasvattaa. Ja erityistä kasvua ennustetaan niille, jotka heittäytyvät vieraille kielialuille yhä uudestaan ja uudestaan.
    Vaikka sitten vain perhesovun vuoksi.

Iina Merikallio
Kirjoittaja on mainostyöläinen.