02. marraskuuta 2007
Teksti:

Olen aina ollut huono kaipaamaan kaupunkeihin joissa en asu.
    Kun muut teini-iässä julistivat tulevaisuutensa olevan jossain Suomea säkenöivämmässä maailmankolkassa, minä kasvatin itselleni vahvaa helsinkiläistä paikallisidentiteettiä. Pidin mokomaa euro-ohjustelua pinnallisena kohkaamisena.
    Vakaumukseni vahvistui entisestään kun tutustuin Immanuel Kantin filosofiaan ja elämään. Kant loi pohjan modernille kosmopoliittiselle maailmankatsomukselle, luennoi yliopistossa Lontoon silloista, eikä ikinä poistunut Königsbergin kaupungin alueelta.

Asun edelleen Helsingissä ja pidän yhä Kantia arvossa.
    Nyt se on kuitenkin tapahtunut: olen ryhtynyt kaipaamaan muualle.
    Käytyäni toisen kerran New Yorkissa olen varsin vakuuttunut siitä, että elämäni jää tyystin elämättä jos en vielä joskus saa asua siellä.
    Mikään ei suoranaisesti työnnä minua pois Helsingistä. Sen sijaan olen löytänyt kolme syytä sille, miksi New York vetää minua vastustamattomasti puoleensa.

Ensiksi olen kasvanut koko ajan ylpeämmäksi kaupunkilaisuudestani ja Nyyrock city on maailman kaupunkien pääkaupunki. Tiheään asuttu Manhattan on takuuvarmasti oikeaa kaupunkia. Samaa ei voi sanoa Ruoholahdesta, Viikistä tai Itäkeskuksesta, joiden kaupunkimaisuudesta me kaupunkisuunnittelua seuraavat väännämme yhä peistä.
    Toiseksi toteutan tietoisesti identiteettiäni (myös) kuluttamalla ja Nueva Yorkissa se on oikeasti mahdollista. Voin kuolata tuntikausia lähiruokatorilla, kokea aitoa onnistumisen iloa ostaessani hipsterialueen vaatekaupasta oikeasti istuvan ekoneuletakin ja tajuta jälleen Strandilla miksi kirjojen ostaminen on niin siisti juttu.
    Sen sijaan Arabian kauppakeskuksen K- ja S-marketit tuottavat minulle toistuvasti kokemuksia siitä, että minun ei ole suunniteltu asioivan niissä. Lisäksi haluan mieltää itseni maailmankansalaiseksi ja Kansojen sulatusuuni on kansojen sulatusuuni. Chinatownista on pari korttelia Lower East Siden trendikaduille, Williamsburgissa voi eksyä avantgarde-taidefestaria etsiessään keskelle satoja ortodoksijuutalaisperheitä. Ja sitten on vielä resuinen Harlem, jonka vaatekaupoissa pienin farkkukoko on 36.
    Monikulttuurinen Helsinki – tiedätte kyllä.

Isäni opetti minulle pienenä, että tuskin mikään paikka on niin vieraannuttavaa kuin suurkaupunki – erityisesti New York.
    Oppiin kuului myös, ettei kuluttaminen ole mitään oikeaa tekemistä vaan ainoastaan pinnallista tuhlaamista. Isästäni suurkaupungin monimuotoisuus syntyy siitä, että rikkaat ja köyhät asuvat erillään, käytännössä toisiaan koskaan kohtaamatta.
    Minulle hyvä maailmankansalaisuus on sitä, että oppii ymmärtämään muiden tapoja elää mutta pitää silti kiinni omista arvoistaan. Näiden yhdistäminen ei tapahdu ilman kitkaa.
    New York on oiva pienoismalli maailmasta, jonka epätäydellisyyttä yritän hyväksyä.

Aleksi Neuvonen