30. marraskuuta 2007
Teksti:

Jätin viestilappuja baariin

Asuin Sörnäisissä pienessä yksiössä, kun aloitin Teatterikorkeakoulun vuonna 1983. Minulla ei ollut asunnossani omaa puhelinta, mutta onneksi Katri Valan puiston lähellä oli puhelinkoppi. Minun piti aina kävellä kotoani sinne, jos halusin soittaa jollekin.
    Tuohon aikaan oli todella vaikeaa tavoittaa ihmisiä, ja siksi välillä tuntui yksinäiseltä. Silloin mielessäni liikkui vain yksi kysymys: ”missä kaikki ovat”? Ja sen selvittämiseen kului aikaa, energiaa ja rahaa.
    Kun halusimme nähdä opiskelukavereiden kanssa koulun ulkopuolella, meidän piti aina sopia tarkka aika ja paikka, koska kenellekään ei voinut soittaa. Jos joku liittyi seurueeseen myöhässä, hänelle piti jättää baariin käsinkirjoitettu lappu, kun vaihdoimme paikkaa illan aikana. Muuten hän ei olisi voinut löytää meitä.

Häpesin naisellista takkia

Kävimme opiskelukavereiden kanssa paljon kirpputoreilla, koska meillä ei ollut rahaa. Esimerkiksi Suvilahdessa oli siihen aikaan yksi hyvä kirppis. Ostin sieltä elämäni kauneimman talvitakin. Se oli todella lämmin 1940-luvun ulsteri. Sen käyttäminen tuntui minusta hieman syntiseltä, koska takki oli naisellinen, eikä yhtään urheilullinen. Teatterikorkeakoulussa ei nimittäin saanut korostaa itseään pukeutumisella. Esimerkiksi paljaan pinnan näyttäminen oli täysin kiellettyä, koska silloin olisi menettänyt uskottavuutensa opiskelijakavereidensa silmissä.
    Me myös teimme vaatteita toisillemme. Kai se oli jonkinlainen trendi, että halusimme kulkea itse tekemissämme vaatteissa. Tyyli tuntui kuuluvan taideopiskelijoiden elämään. Sitä olisi pidetty pröystäilynä, jos olisi ostanut uusia vaatteita.

Söin keksejä salaa

Teatterikorkeakoululla kevyt lounas maksoi neljä markkaa ja 70 penniä. Se oli usein perunapurjososekeittoa ja koulun keittiössä leivottuja sämpylöitä. Ruoka oli aivan järkyttävän hyvää. Meidän täytyi urheilla ja pysyä laihoina. Siksi monet opiskelukavereistani tanssitaiteen laitoksella olivat sairastumaisillaan syömishäiriöihin, mutta hekin saattoivat syödä koulun ruokaa, koska se oli niin terveellistä.
    Yhtenä pääsiäisenä ostin ison paketin Domino-keksejä, laitoin verhot ikkunan eteen ja söin niitä yksin piilossa muiden katseilta. Kun vaihdoin tanssitaiteen laitokselta näyttelijäntyön opintoihin, kukaan ei puhunut ulkonäköpaineista enää mitään.

Venytin penniä elokuva-arkistossa

Koulu loppui usein viideltä ja illaksi piti keksiä jotakin tekemistä. Rahat eivät riittäneet baareissa istumiseen, joten kävin säännöllisesti teatterissa ja elokuvissa.
    Istuin usein Suomen elokuva-arkiston näytöksissä. Esimerkiksi Loma Roomassa elokuvan katsominen valkokankaalta oli mieletön elämys. Katsoin siellä myös ihania ranskalaisia elokuvia 1940- ja 1950-luvuilta, joita ei voinut nähdä missään muualla.

Nauroin maalaisille New Yorkissa

Teimme aivan ihanan kahden viikon opintomatkan New Yorkiin. Siellä minä näin esimerkiksi Cats-musikaalin.
    Vierailimme myös paikallisissa teatterikouluissa. Yhdessä niistä oli juuri meidän vierailumme aikana menossa harjoitus, jossa näyttelijäopiskelijat opettelivat käyttäytymään niin kuin maanviljelijät. Meistä oli huvittavaa katsoa, kun suurkaupungin lapset yrittivät olla maalaisia. He kuorivat perunoita ja pesivät lattioita, koska pitivät niitä asioina, joita maaseudulla oikeasti tehdään.

Jonna Järnefelt

€¢ Syntyi 1964 Espoossa.
€¢ Opiskeli ensin Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella, josta vaihtoi näyttelijäntyön koulutusohjelmaan. Valmistui teatteritaiteen maisteriksi 1988.
€¢ On näytellyt Helsingin kaupunginteatterissa ja muun muassa elokuvissa Georg ja Pelikaanimies.

Tuomas Kokko
Kuvitus Ville Hyttinen