16. marraskuuta 2007
Teksti:

”Mennäänkö vaikka Ravintola Toveriin?” Nils Torvalds ehdottaa.
    62-vuotias Rkp:n varapuheenjohtaja astuu ulos Kaupunginteatterin aulasta poliittisen historian tutkija Juhana Aunesluoma vanavedessään. Toverissa kaksikko aikoo pureskella Ilpo Tuomarilan kirjoittamaa Beljakovin talvi -esitystä.
    Näytelmä perustuu Kimmo Rentolan historiantutkimuksen ja kertaa vuoden 1970 kuohut vallankumousjunailuineen ja taistolaisuuden nousuineen. Torvalds oli tuolloin 25-vuotias pari vuotta aiemmin Vanhaa vallannut kommunistisen puolueen jäsen.
    Kylmän sodan historiaa tutkivan Aunes luoman, 40, käsitys vuoden 1970 tapahtumista on hankittu kirjastosta.
    Mitä dramatisoidusta poliittisen draaman vuodesta jäi käteen?

”Jos me oltiin noin helvetin tyhmiä, kuin tuo näytelmä antaa ymmärtää, niin missä se vaara sitten oli?” Torvalds aloittaa.
    ”Jos nämä nuoret sinipaidat olisi tehty vähän fiksummiksi, kertomus olisi ollut uskottavampi.”
    Aunesluoma yhtyy kritiikkiin: näytelmän kuva vasemmistosta on suppea.
    ”Olisin odottanut edes yhtä kommunistia, josta olisi tullut kommunisti ennen vuotta 1968.”
    ”Toinen asia, mikä Rentolan jutuissa on läsnä, mutta esityksessä ei lainkaan, on vuoden 1918 jättämä trauma. Vielä 60-luvulla vanhimmat kommunistit muistavat sisällissotavuoden pettymykset, mikä uskoakseni hillitsi halua aseelliseen vallankumoukseen.”
    Kumousuhan suuruudesta kertoo Aunesluoman mielestä esityksessä sivuttu metalliliiton lakon uhka.
    ”On vaikea mieltää, että oltaisiin keskellä vallankumousta, kun riita palautuu lopulta siihen maksetaanko kahdeksan vai viidentoista prosentin korotukset.”

Mistä sitten johtuu halu kuvata 60- ja 70-lukujen radikaalivasemmistoa idiootteina?
    ”Ne, jotka pystyisivät kuvaamaan liikettä sisältäpäin, virheineen ja hyveineen, eivät ole sitä tehneet. Osa on yrittänyt liueta koko asiasta, osa ei ole katsonut opportunistiseksi esitellä vanhoja käsityksiään”, Torvalds sanoo.
    Auneusluoman mukaan vanhempiaan vastaan kapinoinut laitavasemmisto oli huomattava härnäysvoima.
    ”Taistolaisuus oli monille oikea rienauksen huippu, poliittisesti organisoitua ärsytystä.”

Jos nuorisosiiven kuvaus närästää, kolahtaa sentään Antti Litjan Kekkonen.
    ”Hän on koko ajan vihainen ja epätoivoinen, ja purkaa tuntojaan päiväkirjaansa ja sydänystävilleen. Hän on saman paineen alla kuin muutkin, ei mikään ulkopuolinen asioiden järjestelijä”, Aunesluoma sanoo.
    ”Tämä Kekkos-kuva on virkistävä vastapaino 90-luvulta asti pyörineelle Kekkos- syyllistämiselle”, Torvalds komppaa.
    ”Siinä, että ( Pertti Koivulan näyttelemästä demariulkoministeristä) Leskisestä tehdään kylähullun kaltainen juoppo, menetetään paljon dramaturgista potentiaalia. Jos hän olisi ollut ainoa uskottava vastapeluri Kekkoselle, niin hänestä olisi pitänyt tehdä tiukempi hahmo.”
    Epätyydyttävässä esityksessä hyvää on kuulemma silti se, että se pakotti miettimään omaa suhdetta 70-luvun taitteeseen.
    Ajattelemisen aihetta on tarjonnut myös Pekka Laihon esittämä suurlähettiläs Beljakov.
    ”Hänellä on suorastaan demoninen kiilto silmissä”, Aunesluoma sanoo.
    ”Ei tarvitse mennä edes pariakymmentä vuotta taaksepäin, niin tuollaiseen henkilökuvaukseen ei olisi suomalaisessa teatterissa törmännyt.”

Kuka Beljakov?

Ilpo Tuomarilan kirjoittama ja Milko Lehdon ohjaama Beljakovin talvi perustuu Kimmo Rentolan kirjaan Vallankumouksen aave (Otava, 2005). Tutkimuksessaan poliittisen historian professori analysoi, mihin Neuvostoliitto pyrki kesällä 1970 nimittämällä Suomen suurlähettilääkseen Aleksei Beljakovin.
    Rentolan mukaan kansainvälisiin asioihin erikoistunut puoluejyrä oli ohjeistettu tyrkkimään Suomea kohti sosia lismia parlamentaarisia kanavia pitkin.
    Tehtävä oli määrä toteuttaa estämällä rakoilevan kommunistisen puolueen hajoaminen ja junailemalla demariulkoministeri Väinö Leskinen Kekkosen seuraajaksi. Laillisen vallankumouksen taustavoimiksi laskettiin niin ylioppilaiden keskuudessa nouseva taistolaisliike kuin järjestäytynyt työväestö. Beljakov sotki suunnitelman liittoutumalla taistolaisten kanssa ja pahentamalla SKP:n hajaannusta entisestään.
    Beljakovin talvessa Tuomarila kuvaa vuoden 1970 jännitteitä poliittisten avainhenkilöiden ja vasemmistolaisen nuorisoporukan kautta.

Matti Rämö