05. lokakuuta 2007
Teksti:

On vaikea eläytyä haastateltavan asemaan, jos haastateltavan kokemukset ovat täysin eri maailmasta. Jopa hyvien kysymysten keksiminen voi olla hankalaa. Sitä vaan on niin tottunut siihen, että sähköä tulee pistorasiasta ja asiat toimivat muutenkin, no, normaalisti.
    Sain huomata tämän tehdessäni sivuilla 24-25 olevaa haastattelua Tanja Viikistä, joka on työskennellyt sotien runtelemassa Afganistanissa.
    Viikki kertoi Kabulissa räjähtäneestä pommista. Kysyin kadun nimeä, jolla pommi räjähti. En saanut vastausta. ”Kun ei siellä oikein ole kaduilla nimiä”, Viikki totesi.
    Pieniä ja herätteleviä yksityiskohtia Afganistanista kertoo myös Viikin pomo, kiertävänä suurlähettiläänä maassa toiminut Tarja Laitiainen. Laitiainen kertoo vuosien 2002-2005 kokemuksista kirjassaan Taksi Kabuliin.
    Kirjaa lukiessa karisee nopeasti ajatukset loisteliaasta diplomaattielämästä. Laitiainen meni tapaamisiin ulkovaatteet päällä, sillä lämmitys oli harvinaista. Sähköpostinsa suurlähettiläs kävi välillä lähettämässä paikallisesta nettikahvilasta. Työmatkalle lennettiin viisipaikkaisella pienkoneella, jossa lisähappea hengitettiin letku nenässä.
    Koskettavinta kirjassa ovat ihmiskohtalot. Monet kertomukset ovat myös rohkaisevia, kuten projekti, jossa vammaiset naiset perustavat kahvilaa länsiafganistanilaiseen Heratin kaupunkiin.
    Kirja päättyy vuoteen 2005, joten se ei sovi Afganistanin viimeisimpien ikävien käänteiden kertaamiseen. Sen sijaan se on loistava kuvaus siitä, millaista on maassa, jossa kaikki on aloitettava alusta.

Päivi Ala-Risku