07. syyskuuta 2007
Teksti:

Tein kaksi vuotta sitten henkilöjutunHannu Paloviidasta, joka oli juuri myynyt Like-kustantamonsa Otavalle. Kahdeksantoista vuoden Like-rupeama oli ollut toimitusjohtajalle raskas. Lomat olivat harvassa, ja työmäärä kiipesi toisinaan jopa sataan tuntiin viikossa.
    Kunnon palkkaa pienkustantamon työntekijät saivat vasta ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen. Like olisi kaatunut jo vuosia sitten ilman kustantamoa palkkiotta ja satunnaiskorvauksilla tukeneidenjoukkoa.
    Moni Liken työkulttuuria kuvaavapiirre muistui mieleen kirjoittaessa tämän lehden sivuilla15-17 olevaa juttua 20 vuottatäyttävästä Rakkautta ja anarkiaa-elokuvafestivaalista.
    Kumpikin projekti syntyi harrastajien turhautumisesta omanalan yksipuoliseen kulttuuritarjontaan. Kummankin projektin pyörittäjät saivat huhkia vuosi-kausia palkatta, ennen kuin kulttuurityöllä saattoi elää.
    Saksalaisen homo-sarjakuvan ja japanilaisella rikoselokuvan kaltaisella vaihtoehtokulttuurilla ei ole suuria markkinoita. Niiden näkyvyys on kiinni harrastajien ahkeruudesta, yhteiskunnan tuista, tai useimmiten molemmista riippuvaisista toimijoista – Likeistä jaRakkautta ja anarkiaa -festivaaleista.
    Työntekijöilleen kunnon kuukausipalkkaa maksavat tahot kiinnostuvat ralfkönigeistä ja takeshikitanoistavasta kun nämä ovat valmiita ilmiöitä, jos silloinkaan.
    Ilman tänä syksynä kaksikymppisiään juhlivia Likeä ja Rakkauttaja anarkiaa -festivaalia suomalainen kulttuurikenttä olisi tuntuvasti köyhempi. Sääli, että kummankin vakiinnuttamisessa oli poltettava niin paljon selkänahkaa.

Matti Rämö