Syövän kellistäjä
Syöpätutkija Akseli Hemminki kehittelee lääkkeitä parantumattomina pidettäviin syöpiin. Tosin kliinisten kokeiden hintavuuden takia hän on päässyt parantamaan niillä vasta hiiriä.
Akseli Hemmingin työhuone Biomedicumissa Meilahdessa ei näytä työhuoneelta. Se näyttää eteiseltä. Pari tuolia, pari pöytää ja puolityhjä kirjahylly täyttävät koko tilan. Keskeltä pääsee kulkemaan yhdeltä ovelta toiselle. Ainoat henkilökohtaiset esineet näyttävät olevan pari kahvikuppia ja pikkupojan valokuva.
Hemmingillä ei selvästi ole ollut aikaa sisustaa. Eikä se ole ihme. Hemminki, 33, tekee täysipäiväistä työtä Meilahden sairaalan syöpäklinikalla ja johtaa samalla 18-henkistä syövän geeniterapioita tutkivaa ryhmää. Työviikot venyvät useimmiten 60-tuntisiksi. Se on paljon puolitoistavuotiaan pojan isälle.
Hemmingin ryhmä kehittelee lääkkeitä syöpiin, joita ei vielä osata parantaa. Sellaisia ovat yhä kaikki syövät, joissa kiinteä kasvain on levinnyt lähtöelimen ulkopuolelle.
Geeniterapiassa syöpäsoluja pyritään myrkyttämään käyttämällä viruksia. Viruksiin siirretään geenejä, jotka tuottavat syöpäsoluja tuhoavaa proteiinia. Hemmingin ryhmä on keskittynyt onkolyyttisten virusten tutkimiseen. Ne pystyvät jakautumaan syöpäsoluissa ja ovat siten monikertaisesti muita viruksia tehokkaampia.
Maailmassa onkolyyttisiä viruksia syövän hoidossa käyttäviä ryhmiä on Hemmingin mukaan nelisenkymmentä. Kilpailu uusista oivalluksista on kovaa, mutta Hemmingin ryhmällä on hyvät mahdollisuudet menestyä. Ryhmänjohtaja on kunnianhimoinen ja tottunut saavuttamaan tavoittelemansa.
Vielä lukioaikana Hemminki ajatteli, ettei hänestä tulisi tutkijaa. Hänen vanhempansa ovat kumpikin lääketieteen tutkijoita, ja näiden tapa tuoda töitä kotiin toimi varoittavana esimerkkinä työn raskaudesta.
”Siihen aikaan tutkijan asema oli heikompi kuin nykyään. Rahoitusta oli tarjolla paljon vähemmän”, Hemminki sanoo ja nojautuu taaksepäin matalassa toimistotuolissaan.
Lukion jälkeen Hemminki ei kuitenkaan osannut päättää, mihin hakisi. Luonnontieteet kiinnostivat, mutta hän ei osannut valita niistä kiinnostavinta. Niinpä hän päätyi kompromissiin ja haki lääketieteelliseen.
Yllättäen opinnot innostivat. Jo puolentoista vuoden jälkeen Hemminki puski mukaan erääseen tutkimusryhmään tekemään syventäviä opintoja. Kymmenen kuukauden päästä hän julkaisi paksusuolen syöpää käsittelevän artikkelin arvostetussa Nature Genetics -lehdessä.
”Menestys ruokkii menestyksen nälkää, joten jäin siihen ryhmään tekemään väitöskirjaa.”
Väitöskirja valmistui vuonna 1998 – vuotta ennen kuin Hemminki valmistui lääketieteellisestä.
Valmistumisensa jälkeen Hemminki päätti etsiä maailman parhaat geeniterapiaa tutkivat ryhmät ja pyrkiä yhteen niistä. Hän lähetti fakseja neljäänkymmeneen ryhmään. Kymmenestä tuli vastaus, ja niiden perusteella Hemminki valitsi Alabaman yliopiston Birminghamin pikkukaupungissa. Suomeen hän palasi vuoden 2002 lopussa.
”Yhdysvalloissa ryhmänjohtajilla on vähemmän vapautta kuin täällä, mutta toisaalta rahoitus on järjestetty paremmin”, Hemminki vertaa.
”Siellä paljon rahaa keräävät tutkijat ovat tähtiä. Täällä heitä rankaistaan.”
Hemmingin oman ryhmän vuosibudjetti on 800 000 euroa. Se kaikki tulee yliopiston ulkopuolelta. Osa apurahoista menee yliopistolle. Yhdysvalloissa taas kansallinen terveysvirasto NIH jakaa yliopistoille lisää rahaa, jos ne pystyvät keräämään paljon apurahoja.
”Sellainen systeemi sopisi Suomeenkin.”
Vaikka Hemminki paiskiikin tällä hetkellä töitä kuin sekopää, on tilanne väliaikainen. Erikoistumisjakso syöpäklinikalla päättyy vuoden lopulla, ja sitten Hemminki on vapaa kliinisestä työstä. Siis jos haluaa.
”En tiedä pystynkö jättämään kliinistä työtä”, hän pohtii.
”Vaikka se on raskasta, on se hirveän tärkeää motivaation kannalta. Ja kun näkee potilaat, osaa suunnitella projekteja, jotka tuottavat heille hyödyllisiä tuloksia.”
Nykyisessä työssään Hemminkiä turhauttaa eniten se, ettei ryhmässä kehiteltyjä lääkkeitä päästä antamaan potilaille. EU-direktiivien vaatimusten takia lääkkeiden testaaminen potilailla on niin kallista, ettei akateemisella ryhmällä ole siihen varaa.
”Olen laskenut, että lääkkeen antaminen kahdeksalle potilaalle maksaisi miljoona euroa. Vain isoilla lääkefirmoilla voi olla sellaiseen varaa!”
Niinpä ryhmän tulokset ovat tähän mennessä jääneet hiirien parantamiseen.
Ville Seuri
Kosmologi tekee perustutkimusta, jolla voi olla yllättäviä seurauksia
Huhtikuussa Helsingin Sanomien tiedesivuilla ilmestyi pieni uutinen, joka lupasi suuria. Se oli otsikoitu ”Syksy Räsänen tarjoaa omaa universumin malliaan”.
Nuori suomalaistutkija oli ehdottanut, että vastoin nykykäsitystä universumin laajenemisen kiihtyminen ei johtuisikaan maailmankaikkeudessa vaikuttavasta pimeästä energiasta, vaan alueellisista eroista.
Hitaasti laajenevien alueiden osuus universumin tilavuudesta laskee, ja yhä suurempi osa maailmankaikkeudesta koostuu nopeasti laajenevista alueista. Siten keskimääräinen laajenemisnopeus kasvaa.
Ei kuulosta aivan pieneltä kysymykseltä pohdittavaksi. Syksy Räsästä kuitenkin pidetään eräänä lupaavimmista suomalaiskosmologeista. Nyt 33-vuotias tutkija väitteli tohtoriksi vuonna 2002 ja pääsi sen jälkeen tutkijaksi Oxfordin yliopistoon. Tällä hetkellä hän työskentelee Genevessä, Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa CERN:ssä.
”Minusta tutkijan on tärkeää kyseenalaistaa annetut totuudet”, hän sanoo puhelimessa.
”On tutkittu paljon sitä, kuinka universumin laajeneminen vaikuttaa tähtien, galaksien ja galaksiryppäiden syntymiseen. Minua kiinnostaa kysymyksen kääntöpuoli. Kuinka näiden rakenteiden muodostuminen voisi vaikuttaa universumin laajenemiseen?”
Kosmologia tutkii maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa. Se on perustutkimusta, eikä Räsänen näe sille välittömiä teknologisia sovelluksia. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei kukaan voi tietää, mihin uudet avaukset voivat johtaa. Esimerkiksi hän tarjoaa vetyatomin spektrin, jonka tanskalainen Nils Bohr selvitti vuonna 1913.
”Se vaikutti varmasti aikoinaan hyvin akateemiselta ongelmalta, mutta se auttoi ymmärtämään kvanttimekaniikan lakeja, jotka ovat kaiken elektroniikan pohjana.”
Ilman tällaista perustutkimusta ei siis olisi tietokoneita, televisioita eikä monia muita laitteita. Kosmologin työn huonoin puoli on Räsäsen mukaan epävarmuus. Tutkijanpaikkojen perässä on reissattava ympäri maailmaa.
”Olemme puolisoni kanssa sopineet, että jos Genevestä on lähdettävä, niin sitten tulemme takaisin Helsinkiin.”
Ville Seuri
Alzheimerin taudin tutkija uskoo ennaltaehkäisyyn
Tohtori Miia Kivipelto, 33, saa nykyään kertoa tiuhaan tutkimusryhmänsä saavutuksista dementian tutkimisessa. Keski-iän lihavuus, korkea verenpaine ja kolesteroli ovat yhteydessä myös aivosairauksiin, kuten muistia rappeuttavaan Alzheimerin tautiin.
Torjumalla näitä riskitekijöitä eli elämällä aktiivista elämää, liikkumalla ja syömällä terveellisesti ihminen voi lykätä Alzheimerin tautia jopa vuosilla eteenpäin.
Kivipellon tutkimusryhmä työskentelee Kuopion yliopistossa ja hän itse pääasiassa Karolinska instituutissa Tukholmassa. Akateemisen perustutkimuksen ohella hän vastaanottaa potilaita viikoittain sairaalan muistipolilla ja on mukana soveltavassa Alzheimerin taudin rokotetutkimuksessa.
”Vaikka uskon vakaasti ennaltaehkäisyyn, sairastuneita tulee aina olemaan. Nyt markkinoilla olevat neljä lääkettä helpottavat oireita mutta eivät paranna. Kehitteillä oleva rokote kohdentuisi taudin syntymekanismiin. Olemme vielä kaukana, mutta tutkimus antaa toivoa”, Kivipelto sanoo.
Kivipellon tutkimus kiinnostaa yhä enemmän, sillä väestön ikääntyessä muistisairaudet lisääntyvät. Se koskettaa niin sairastuvia ja heidän läheisiään kuin kansantaloutta.
”Aivot koetaan ihmisyyden lähteenä. Ne herättävät kunnioitusta, ja ne halutaan pitää hyvässä kunnossa”, Kivipelto miettii.
Suomi ja Ruotsi ovat Euroopan kärkeä dementian tutkimuksessa. Kivipelto uskoo yhteistyöhön, hän esimerkiksi ohjaa alan väitöskirjantekijöitä molemmissa maissa.
”Rahoitus on suurin haaste sille, että saisimme lahjakkaita nuoria lääkäreitä tieteen pariin. Omilla väitöskirjantekijöilläni on ollut vaikeampi saada rahoitusta kuin 10 vuotta sitten.”
Alzheimerissa riittäisi tutkittavaa. Kivipelto ei usko tautiin löytyvän yhtä ratkaisua, mutta pieniä läpimurtoja on varmasti luvassa.
”Esimerkiksi mitkä ruoka-aineet todella ehkäisevät taudin puhkeamista”, hän sanoo silminnähden innostuneesti, ja nauraa sitten hersyvästi.
”En laske työtunteja, mutta olen yrittänyt sellaista balanssia elämääni, että olisin välillä kotonakin.”
Sitä toivoo varmaan myös kesähäissä vihittävä aviomies.
Milka Sauvala
Idän ja lännen selittäjä
Sinikukka Saari haluaisi tutkia, kuinka itäinen demokratia haastaa läntisen.
Kansainvälisten suhteiden tutkija Sinikukka Saari, 31, ei voi kaivautua tutkimuspoteroonsa edes kiivaimpana luomisaikana. Ulkopoliittisessa instituutissa työnkuvaan kuuluu tutkimuksen ohella maail manmenon kommentoiminen tässä ja nyt.
Saarelle se sopii.
”Tykkään miettiä sekä pitkiä linjoja että tarjota ajankohtaista ja poliittisesti relevanttia analyysia siitä, mitä on tapahtumassa ja millaisiin kehityskulkuihin se voi johtaa.”
Selitettävää Saarella riittää, sillä hän on erikoistunut Venäjään. Viime vuoden aika na Venäjän ja EU:n välejä ovat viilentäneet muun muassa Anna Politkovskajan murha, puolalaisen lihan tuontikielto, Tae-sopimuksesta irrottautuminen ja patsaskiista Viron kanssa.
Ensi vuonna edessä ovat Venäjän presidentinvaalit. Aihe kutkuttaa Saarta mutkan kautta.
”Minua kiinnostaisi tutkia Venäjän johtamaa puoliautoritaarista vastaiskua länsimaiselle demokratia-agendalle. Esimerkiksi IVY-maat ovat vuodesta 2002 alkaen rakentaneet omaa kansainvälisten vaalitarkkailijoiden organisaatiotaan. Se kilpailee siitä, kenellä on oikeus määrittää, mitkä vaalit ovat vapaat ja reilut.”
Saari väitteli maaliskuussa London School of Economicsista. Väitöskirja käsitteli eurooppalaisten organisaatioiden ja Venäjän välistä ihmisoikeusyhteistyötä.
”Venäjän-tutkimus on paljolti salapoliisin työtä: pohditaan mitä Putin jollakin asialla oikeasti tarkoittaa. Väitöskirjani lähtökohta oli kuitenkin tarkastella sitä, miten sanoilla ja teoilla tehdään politiikkaa”, Saari luonnehtii.
Yksi tulos oli, että vaikka Venäjällä rikottiin eurooppalaisten demokratianormeja, monet kansainväliset järjestöt eivät halunneet puuttua siihen. Ne pelkäsivät sen heilauttavan Venäjän vakautta. Paradoksaalisesti samaan aikaan uskottiin Venäjän demokratiakehityksen tapahtuvan automaattisesti.
”Venäjä on tutkijalle mehevä tapaus, koska se testaa olemassa olevia teorioita, kuten juuri tätä transitio-optimismia. Venäjässä on niin paljon selitettävää, että ihan simppelillä teorialla ei pärjää”, Saari sanoo.
Rahoituksen väitökselleen hän sai melko kivuttomasti: ensin Helsingin Sanomain 100-vuotissäätiöltä, ja sitten Suomen Akatemialta ja ulkoministeriöltä.
”Tuskin kukaan apurahan hakemisesta nauttii. Sain kuitenkin täyden apurahan, ja sen eteen täytyykin vähän nähdä vaivaa”, Saari sanoo.
”Uskon, että alani väitöskirjatason tutkimusta tuetaan Suomessa melko hyvin.”
Nykyinen tiedepoliittinen keskustelu painottaa innovaatioiden ja kaupallisten sovellusten merkitystä. Se jättää helposti yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keskustelun ulkopuolelle.
”Ymmärrän, että tutkimusta on tärkeä miettiä myös kaupalliselta kannalta, mutta ei se kyllä minuun osu”, Saari naurahtaa.
”En ole välttämättä hyödyttänyt yksityistä sektoria, mutta tunnen olleeni ainakin yleisesti hyödyllinen yhteiskuntatieteilijä. Olen nytkin mukana ulkoministeriön ja puolustusministeriön projekteissa.”
Sen sijaan rahoituksesta kilpailemisen hän ymmärtää. Tieteen rahoituksen trendit ovat kansainvälisiä, eivätkä tutkijoiden pisteyttäminen ja julkaisujen vertaileminen koske vain Suomea.
”En näe, miten Suomi voisi vetää tässä erilaista linjaa tai miten se edes hyödyttäisi suomalaisia tutkijoita.”
Saarelle tiede on ensisijaisesti kansainvälistä – mikä ei tietenkään ole hänen alallaan yllättävää. Hän haluaisi suomalaisten nuorten tutkijoiden osallistuvan suoraan kansainväliseen keskusteluun.
”Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa Suomea on aika pitkälti katsottu erityistapauksena. Toivon, että teemme tulevaisuudessa enemmän kansainvälisesti kunnianhimoista tutkimusta.”
Sinikukka Saaren nopeaa nousua Venäjän asiantuntijaksi selittää hänen taustansa. Saaresta tuli Venäjän ystävä jo varhain. Hän luki koulussa pitkän venäjän, kuten myös isosisko ja pikkuveli. Ensimmäinen matka Moskovaan oli Itäkeskuksen yläasteen luokan kanssa 1980-90-lukujen vaihteessa.
Lastensa opintojen myötä perheen vanhemmatkin kiinnostuivat Venäjästä. He päätyivät lopulta työskentelemään Pietarissa viisi vuotta 1990-luvun lopulla.
”Se oli kuin toinen koti”, Saari muistelee, vaikka oli jo silloin muuttanut omilleen.
Henkilökohtaiset siteet maahan eivät haittaa tutkijantyötä, mutta työn ulkopuolella ne nostavat tunteita.
”Vaikka tutkijana Venäjän tapahtumat ovat äärimmäisen kiinnostavia, toisella tasolla olen huolestunut maan kehityksestä. Varsinkin siellä käydessä välillä vähän ahdistaa.”
Milka Sauvala
Mobiilitekniikan tutkija saa ideansa populaarilehdistä
Monen tutkijan rakkainta ja tärkeintä lukemista ovat raskaat, tieteelliset julkaisut. Mitä akateemisempi artikkeli on, sitä mieluummin se luetaan. Tietotekniikan tutkimuskeskus HIIT:ssa työskentelevä Antti Oulasvirta saa kuitenkin parhaat ideansa muista lehdistä: em>Timesta, Newsweekistä tai Helsingin Sanomista.
”Minusta on mukavaa antaa osani keskusteluihin, jotka kiinnostavat ihmisiä”, 27-vuotias tutkija sanoo.
Oulasvirran päätutkimus keskittyy siihen, kuinka keskeytykset vaikuttavat ihmisen muistiin ja tiedonkäsittelykykyyn. Kysymys on tärkeä ympäristössä, jossa ihmisten käyttämien elektronisten laitteiden määrä kasvaa jatkuvasti. Puhelimen ja tietokoneohjelmien hälytykset sirpaloittavat ihmisten työntekoa ja häiritsevät heidän keskittymistään.
Päätutkimuksensa sivussa Oulasvirta tutkii kaikkea ihmisen ja tietokoneen, erityisesti mobiilien laitteiden, vuorovaikutukseen liittyvää. Hän on tutkinut muun muassa ihmisten kykyä tehdä monta tehtävää samanaikaisesti.
Oulasvirta valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan kognitiotiede. Hän luki maisteriksi huippuajassa, kolmessa ja puolessa vuodessa, vaikka kävi armeijan välissä.
Oulasvirta väitteli tohtoriksi viime vuonna. Osan jatko-opinnoistaan hän suoritti Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Hän näkee hyviä puolia sekä Yhdysvaltojen että Suomen yliopistoissa.
”Yhdysvalloissa keskustelun ja asiantuntijuuden kehittäminen on paljon täkäläistä pidemmällä. Professorit kärjistävät ja riitelevät keskenään. Jatko-opiskelijat ovat todella kovassa prässissä, mutta hyvin motivoituneita.”
Toisaalta Oulasvirran mielestä suomalaiset tohtorit ovat usein paljon amerikkalaisia kollegoitaan valmiimpia tutkijan arkipäiväiseen työhön. Amerikkalaiset eivät opi jatko-opintovaiheessa kirjoittamaan apurahahakemuksia, eivät välttämättä edes artikkeleita.
Elokuussa Oulasvirta palaa Berkeleyyn Fulbright-stipendiaatiksi. Mukaan lähtevät vaimo ja vastasyntynyt tytär.
Ville Seuri
Meribiologi tutkii Itämeren tulokkaita
Meribiologi Maiju Lehtiniemi, 34, välttyi urallaan pitkään yhdeltä tutkijan ammattiin olennaisesti kuuluvalta asialta: paperisodalta.
Maisteriksi hän valmistui viiden vuoden määräajassa. Sen jälkeen hän pääsi professori Markku Viitasalon tutkimusryhmään ja sai väitöskirjalleen täyden rahoituksen. Apurahojen anomiseen ei tarvinnut käyttää paljoa aikaa, vaan riitti, että raportoi etenemisestään ja seuraavan vuoden suunnitelmistaan aina vuoden lopussa.
Vuonna 2001 hän väitteli tohtoriksi, lyhimmässä ajassa osastonsa historiassa.
”Siitä se paperisota alkoi”, Lehtiniemi huoahtaa. Eikä se ole sittemmin jättänyt nuorta tutkijaa rauhaan, ei edes toisella äitiyslomalla, jolta hän palasi viime helmikuussa.
”Tutkijan on aivan mahdotonta keskittyä kotona vain lastenhoitoon. Oli pakko lukea graduja, kommentoida artikkeleja ja tutkimussuunnitelmia ja väsätä apurahahakemuksia…”
Palatessaan Lehtiniemi aloitti Merentutkimuslaitoksen kokeellisen eläinplanktontutkimuksen tutkimusryhmän johtajana. Kahdentoista hengen ryhmä keskittyy tutkimaan muun muassa Itämeren saalistajien ja saaliiden suhteita.
Lehtiniemellä itsellään on kesken kaksi tutkimusta. Toisessa hän tutkii katkaravun näköisten halkoisjalkaäyriäisten eli mysi dien paikkaa Itämeren ekosysteemissä. Toinen taas keskittyy Itämereen 1990-luvun alussa levinneeseen petovesikirppuun.
Tulokaslajien tutkimus, jota Lehtiniemen jälkimmäinen tutkimus edustaa, on maailmalla tällä hetkellä kuuma aihe. Laivojen painolastivesien mukana vesistöstä toiseen siirtyvät lajit huolestuttavat muun muassa kalastajia ympäri maailmaa.
Tutkimukselle on aika helppo saada rahoitusta, koska siihen liittyy selkeä uhkakuva. Toisaalta Lehtiniemi on tietysti siitä tyytyväinen – toisaalta hän korostaa, ettei se saisi syödä resursseja perustutkimukselta.
”Tällä hetkellä tilanne on vielä aika tasapainoinen, mutta jos aletaan rahoittaa vain tutkimusta, joka keskittyy jonkin uhan tutkimiseen, on se tieteen kannalta vaarallista”, hän varoittaa.
Ville Seuri
Äänimiehen tehtävä
Tilaääntä tutkivan Ville Pulkin sovellukset ovat jo NASA:n käytössä. Seuraavaksi hän haluaa tuoda konserttisalien musiikkielämykset kotisohvalle.
Tutkija Ville Pulkki, 38, nostaa jalat pöydälle työhuoneessaan Teknillisen korkeakoulun akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratoriossa ja kertoo, miten äänentoiston voisi mullistaa.
Nykyiset menetelmät ovat hänen mielestään vähän kömpelöitä. Esimerkiksi jos kotona on useamman kaiuttimen äänentoistojärjestelmä mutta lempi-cd:llä vain stereoääni, ei hienosta järjestelmästä ole iloa.
Hän kaavailee geneeristä äänen esitysmuotoa, joka sopisi erilaisiin kaiuttimien määriin ja asetteluihin. Sen perusta olisi Pulkin työryhmänsä kanssa kehittämässä Directional Audio Codingissa.
Pulkki suunnitteli järjestelmän alun perin mahdollisimman hyviä konserttiäänityksiä varten. Sitä voi soveltaa kuitenkin myös telekonferensseissa – ja voisi soveltaa myös kotikuuntelussa.
”Systeemissäni kuulija voi kokea äänilähteiden suunnat, etäisyydet ja tilan samalla tavalla kuin ne olivat äänitystilanteessa. Esimerkiksi telekonferenssissa saadaan parempi äänenlaatu olemattomalla siirrettävän bittimäärän kasvulla”, Pulkki sanoo.
Keksintö on patentoitu, ja patentin on maaliskuusta lähtien omistanut Fraunhofer- instituutti – sama paikka, joka kehitti mp3-tallennusformaatin. Instituutin aikomuksista Pulkki ei osaa, tai voi, sanoa enempää. Arkijärjellä voisi kuvitella, että Pulkin keksintö parantaisi myös pakatun mp3-tiedoston äänenlaatua.
Pulkin ensimmäisestä Pelle Peloton -ideasta on enemmän käytännön esimerkkejä.
Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi TKK:lta vuonna 1997 Pulkki pääsi opiskelemaan musiikkikasvatusta Sibelius-Akatemiaan. Hän oli soittanut pianoa 20 vuotta ja laulanutkin. Tekniikka ei kuitenkaan jättänyt rauhaan.
”Sibiksen 96 kaiuttimen kamarimusiikkisaliin haluttiin järjestelmä, jolla saataisiin ääni kuulumaan tietystä suunnasta. Sanoin, että voin tehdä sen”, Pulkki kertoo.
Aikaa oli periaatteessa syksyn verran, rahoitusta kuukaudeksi.
Ongelmia tuli heti. Pulkki etsi mallia useista tieteellisistä artikkeleista, ”lapuista”, muttei löytänyt mitään. Piti siis kehittää jotain itse. Hän mietti asiaa, kunnes sai idean.
”Se oli yksinkertainen tapa tehdä asia, kukaan ei vaan ollut ajatellut sitä aiemmin.”
Lopulta idea johti väitöskirjaan, joka valmistui vuonna 2001. Pulkki teki siitä myös ilmaisia toteutuksia, jotka ovat nyt käytössä esimerkiksi NASA:n ja Yhdysvaltojen merijalkaväen virtuaaliympäristöissä. Jälkimmäiseen hän pääsi tutustumaan vuonna 1999 ollessaan vierailevana tutkijana Berkeleyn yliopistossa.
”Sotilailla on päässään silmälappuvideot, ja he kuulevat ääniä ympäri huonetta olevista kaiuttimista. Kai he havainnoivat, että vasemmalla on helikopteri ja sitä pitää tulittaa”, Pulkki toteaa.
Pulkki teki väitöskirjansa tutkijakoululaisena, sen jälkeen hän on ollut pääasiassa Suomen Akatemian palkkalistoilla.
”Akatemiatutkijan virka on ehkä paras duuni, jonka Suomesta voi saada. 90 prosenttia työajasta on pakko käyttää omaan tutkimustyöhön.”
”Mutta tietysti tässä on jo tunnelin pää näkyvissä, että mitä seuraavaksi?”
Pulkin mielestä rahoituksenhakijoiden huippu on leveä.
”Hakemusta enemmän valintaan vaikuttaa, miten evaluaattorin varvas jaksaa”, Pulkki naurahtaa.
Mitä merkitystä tilaäänen tutkimuksella sitten on?
”Tämä on pitkälti ihmisten viihdyttämistä, voidaan toistaa esimerkiksi konsertteja paremmankuuloisesti. Minulle on tärkeää, että kehittämäni jutut tulevat laajasti käyttöön, että joku hyötyy siitä mitä olen tehnyt.”
Itse hän ei juuri ehdi kuunnella musiikkia, ellei tekniikkaa kehittäessään joudu kuuntelemaan sämplejä.
”Soitan jotain pätkää 50 kertaa peräkkäin ja yritän miettiä, miten jokin kohta on tehty.”
Sitten Pulkki kaivaa tietokoneelta sävellyksiään Sibelius-Akatemian ajoilta: Mozart- vaikutteista klassista musiikkia, tangoa ja kasarityylistä sukkahousuheviä. Jos tutkijan ura ei olisi auennut, Pulkki saattaisi olla basisti tai studioteknikko.
Nyt se maailma on kuitenkin kaukana – kuten myös puhdas tekniikan tutkimus. Pulkin pöydällä on hujan hajan aivotutkimusta käsitteleviä artikkeleita. Niitä hän tarvitsee ymmärtääkseen kuulon toimintaa ja äänihavaintojen syntymistä aivoissa.
Itse asiassa Pulkin patentoitu keksintö perustuu osin juuri kuuloon: korvaa voi hämätä. Ihmisen siis tarvitsee vain luulla kuulevansa äänen jostakin suunnasta.
”Äänen tilaominaisuuksia toistettaessa voi vetää monta mutkaa suoriksi ilman, että ihminen huomaa mitään.”
Milka Sauvala
Asenne + riski = Uusi avaus
Innovaatio! Huippuosaaja! Uusi tieteellinen avaus! Jippii!
Tiede- ja koulutuspoliittisessa keskustelussa laatu on nyt pop. Siinä missä vielä joitakin vuosia sitten huhuiltiin suurien tohtorimäärien perään, painotetaan nyt kunnianhimoista perustutkimusta ja uusia kansainvälisesti merkittäviä tieteellisiä avauksia.
Elinkeinoelämä ja poliitikot puhuvat innovaatioista ja uusista avauksista ennen muuta suomalaisen talouden vetureina. Onpa laatuun panostaminen kirjattu jopa uuden hallituksen ohjelmaan.
Tiedemaailmassa laatua ja uusia tieteellisiä avauksia toivotaan myös ilman talouspainotusta. Tieteen pitää uudistua ihan tieteen itsensä vuoksi – uudet avaukset kyseenalaistavat annetut totuudet, ja voivat parhaimmillaan johtaa jopa tieteen perimmäisten kysymysten uudenlaiseen tarkasteluun.
Mutta mitä ne semmoiset uudet avaukset oikeastaan ovat? Miten niiden syntymistä voidaan tukea?
Vastavalmistuneessa Suomen Akatemian raportissa dosentti Maunu Häyrinen luonnehtii uusia tieteellisiä avauksia ”uutta luoviksi, kunnianhimoisiksi, tiedettä uudistaviksi ja rajoja rikkoviksi tutkimushankkeiksi”. Niiden onnistumiseen liittyy myös tavallista suurempi riski.
Innovaatiokin on uusi avaus – joskin teknisempi ja kaupallisempi.
Akatemiassa on haluttu selvittää estävätkö tutkimuksen krooninen rahapula ja tiukka kilpailu rahoituksesta uusien avausten ja tieteellisten läpimurtojen syntymistä. Pelkona on, että tutkija, joka esittää hullunrohkean idean, jää vaille tukea: rahaa on niukalti, hankkeen arvioitsijat saattavat olla työn onnistumisesta erimielisiä ja epäonnistumisen riskiä saatetaan pitää turhan suurena.
Häyrinen tarkasteli raporttinsa taustaksi vuonna 2005 Suomen Akatemialle tehtyjä rahoitushakemuksia. 164 tarkastellusta hakemuksesta 20 tunnistettiin mahdollisiksi uusiksi avauksiksi, näistä yhdeksän sai rahoituksen. Kaikista rahoitetuista hankkeista viidesosa oli niin sanottuja uusia avauksia eli riskirahoitusta.
Mahdollisia uusia avauksia löytyi kuitenkin myös rahoittamatta jääneistä hankkeista.
Kysymys onkin, miten tiedettä mullistavat hankkeet ja uutta luovat tutkijat tunnistetaan.
Patenttivastauksia ei tietenkään ole.
Häyrisen haastattelemien asiantuntijoiden mukaan uusia avauksia tehdään usein silloin, kun tutkimushanke on tieteenalojen rajat ylittävä. Hankkeet ovat usein myös keskimääräistä kunnianhimoisempia, tutkimusasetelma saattaa olla kekseliäs tai tutkimuskysymykset täysin uusia. Uudet avaukset saattavat syntyä myös vaihtoehtotutkimuksesta, ”hulluista ideoista”, jotka herättävät arvioit sijoissa ristiriitaisia reaktioita.
Raportissa kuitenkin painotetaan, että riskin sisältävän idean toteuttamista kannattaa tukea vasta, kun tutkimusryhmä on ammattimainen ja tutkimussuunnitelma perusteellinen.
Suomen Akatemiassa onkin jo päätetty, että uusiin avauksiin kiinnitetään entistä tarkempaa huomiota rahoituspäätösten teon kaikissa vaiheissa.
Ajatuksena on, että epäonnistumisille on annettava tilaa.
Kun Ylioppilaslehti pyysi kyselyllään suomalaisia tieteen vaikuttajia nimeämään tulevaisuudessa tieteellisiä läpimurtoja tekeviä tutkijoita, nousi esiin suuri joukko kunnianhimoisia osaajia. Suurin osa näistä tutki kysymyksiä, joille on tällä hetkellä suuri tilaus – kehittelivät esimerkiksi syöpälääkettä kuten Akseli Hemminki tai tutkivat Alzheimerin taudin riskitekijöitä kuten Miia Kivipelto.
Hulluja ideoita ja vaihtoehtotutkimusta Ylioppilaslehden haastattelemista tutkijoista edustanee parhaiten kosmologi Syksy Räsänen, joka kehittelee kokonaan uutta universumin mallia. Hän haluaa tieten tahtoen haastaa annetut totuudet.
Jos näiden tutkijoiden asenne ratkaisee, saattaa merkittäviä läpimurtoja syntyä piankin.
Saattaapa joku heistä jopa mullistaa tieteen.
Elina Kervinen
Ylioppilaslehden Tieteen toivot -jutun henkilöitä haettiin kyselyllä, joka lähetettiin noin 300 suomalaiselle tieteen vaikuttajalle: yliopistojen rehtoreille, professoreille, tutkimuksen rahoituksesta päättäville niin opetusministeriössä kuin 40 suurimmassa säätiössä, valtion sektoritutkimuslaitosten johdolle sekä merkittävien riippumattomien tutkimuslaitosten johdolle. Kyselyssä pyydettiin nimeämään alle 40-vuotiaita tutkijoita, joilla on mahdollisuudet tehdä tieteellisesti ja/tai taloudellisesti merkittävä läpimurto omalla tieteenalallaan lähitulevaisuudessa. Kyselyyn tuli 86 vastausta.
Kuvat Jussi Puikkonen/ Kuvitus Stina Salin
