25. toukokuuta 2007
Teksti:

Suunnitelma: yksi suomalainen ministeriö antaa rahaa toiselle suomalaiselle ministeriölle. Rahat kirjataan kehitysyhteistyöbudjettiin. Seurauksena Suomen kansainvälinen arvostus nousee, ja jos oikein hyvin käy, kohdalle napsahtaa joku kiva YK-virka.
    Nerokasta eikö vain?
    Pian myös totta, jos ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista päätetään vinkeimmällä mahdollisella tavalla.

Hallitusohjelmaan on kirjattu, että EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta aletaan periä lukukausimaksuja. Maksuista keskusteltaessa on kuitenkin pelätty, että ne lisäisivät koulutusjärjestelmän epätasa-arvoisuutta. Siksi varattomia opiskelijoita varten on luvattu rakentaa stipendijärjestelmä.
    Varsinaista suunnitelmaa siitä, kuka stipendirahaston kulut kattaisi, ei silti ole olemassa, eikä vapaaehtoisia maksajia ole. Yliopistoilla ei ole varaa edes suomalaisten opiskelijoiden opetukseen ja ohjaukseen, yritykset puolestaan eivät ole toistaiseksi innostuneet koulutuksen sponsoroinnista.
    Yksi keskustelussa kuulunut ehdotus onkin, että stipendijärjestelmän kulut, tai osa niistä, katettaisiin Suomen kehitysyhteistyömäärärahoista. Se kuinka tehokasta kehitysyhteistyötä tällainen olisi, onkin aivan toinen asia.

Käytännössä stipendirahojen tarkoituksena on kouluttaa suomalaisissa yliopistoissa ulkomaalaisia nuoria, jotka valmistuttuaan jäisivät Suomeen tukemaan suomalaista talouskasvua ja kasvattamaan maan työvoimareserviä.
    Opiskelijan lähtömaa puolestaan jäisi ilman tukea – ja parhaita opiskelijoitaan. Niin jäisivät myös ne kaikkein köyhimmät, jotka eivät osaa lukea eivätkä siis voi edes kuvitella opiskelevansa ulkomailla. Eivät stipendillä eivätkä ilman.
    EU-maissa kehitysyhteistyövarojen käyttämistä omassa maassa tapahtuvaan koulutukseen ei kuitenkaan tunnuta pitävän ongelmana. Eurooppalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestön Concordin tuoreen raportin mukaan eurooppalaiset hallitukset käyttivät vuonna 2006 liki kaksi miljardia euroa kehitysyhteistyövaroiksi laskettavia rahoja koulutukseen omassa maassaan. Näin tehtiin ainakin Saksassa, Ranskassa, Itävallassa, Irlannissa ja Portugalissa.
    Samoilla rahoilla olisi voitu edistää niitä tavoitteita, joihin maat ovat YK:n vuosituhattavoitteet hyväksyessään sitoutuneet. Niillä olisi voitu esimerkiksi vähentää lapsikuolleisuutta ja torjua tartuntatautien leviämistä.

Lukukausimaksujärjestelmää ja siihen kuuluvaa stipendirahastoa ei voida ottaa käyttöön ennen kuin yliopistolain maksuttomuudesta säätävä pykälä on muutettu.
    Lakimuutoksen yhteydessä päätettäneen myös stipendijärjestelmän yksityiskohdista. Siksi viikon lukuvinkki kaikille hankkeen valmisteluun osallistuville onkin Suomen kehityspoliittinen linjaus. Siinä suomalaisen kehitysyhteistyön tärkeimpiin tavoitteisiin on kirjattu muun muassa ”kehitysmaiden oman päätösvallan ja vastuun kunnioittaminen”.
    Tämän linjauksen pitäisi päteä myös koulutukseen: Suomen kehitysyhteistyönä antama tuki voitaisiin siis käyttää opiskelijoiden kouluttamiseen Suomessa, mutta vain jos opiskelijan kotimaa päättäisi näin.
    Ja niin, kehityspoliittisesta linjauksesta selviää myös, ettei suomalaisen kehitysyhteistyön tavoitteena ole hankkia kivoja YK-virkoja tai kirjata tyhjää lukua 0,7 paperille.
    Tavoitteena on poistaa äärimmäinen köyhyys.

Elina Kervinen