13. huhtikuuta 2007
Teksti:

Laajasalo joskus 1980-luvun loppupuolella.
    Joukko pikkupoikia juoksee ryminällä betonikerrostalon portaita ylös. Naapurustossa on tapahtunut jotain uutta ja mullistavaa: yksi pihapiirin isoista pojista on saanut ihan oikean pelikoneen, Commodore VIC-20:n.
    Pojat jähmettyvät television eteen, isoimmat lähimmäs ruutua, pikkupojat taustalle. Pelimoduli kytketään koneeseen, painetaan käynnistysnappulaa, ja kohta television ruudulle lävähtää kököllä pikseligrafiikalla tehtyjä avaruusaluksia, hirviöitä, lentokoneita – mitä nyt viiden kilotavun keskusmuistiin mahtuu.
    ”Muistan sen fiiliksen aina”, sanoo Jarno Kallunki kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
    ”Pelit olivat isojen poikien juttuja, me pikkupojat emme saaneet niihin koskea. Mutta olivat ne rajun näköisiä!”
    Kallunki, 26, nojaa taaksepäin nahkasohvalla Microsoftin konttorissa Espoon Keilarannassa. Sohvan edessä pöydällä on kaksi kitaran muotoista konsoliohjainta. Tv-tasolla seisovalla valtavalla tarkkapiirtonäytöllä näkyy Microsoftin uutuuspelin, Guitar Hero II:n aloituskuva.
    Istumme konttorin pelihuoneessa, Kallungin työpaikalla. Helmikuun puolivälistä lähtien hän on työskennellyt täällä Microsoftin ”gaming specialistina”, ammattipelaajana.
    Pesti on ainutlaatuinen Suomessa. Kallungin tehtävänä on tuoda pelaajien näkökulma Microsoftin pelisuunnitteluun ja -markkinointiin. Sitä varten hän lukee keskustelupalstoja, pitää yhteyttä pelaajiin, kirjoittaa raportteja – ja ennen kaikkea pelaa, pelaa ja pelaa.
    Kuulostaa jokaisen tietokonenörtin unelmaduunilta. Urheilullinen, avoin ja taukoamatta papattava Kallunki ei vaan muistuta nörttiä. Farkkuihin, teepaitaan ja lippikseen pukeutunut kaveri on pikemminkin silmiinpistävän tavallisen oloinen nuorimies.

Kallunki kasvoi Itä-Helsingissä, Laajasalossa ja Jollaksessa, harmaiden betonielementtitalojen varjossa. Kaupungin kartanpiirtäjänä työskennellyt äiti kasvatti Jarnon ja tämän kolme sisarusta yksin.
    Lähiön lasten päivät kuluivat pihalätkää ja jalkapalloa pelatessa sekä majoja rakennellessa. Joskus pojat ajoivat polkupyörillä Santahaminaan hylsyjä keräämään.
    Ala-asteen aikana Kallunki sai ensimmäisen tietokoneensa, Commodore 64:n. Likaisenruskeasta muovilankusta hitaine kasettiasemineen tuli ensimmäinen asia, joka piti pojan sisällä.
    ”Se legendaarinen kasettiaseman naksutus, voin kuulla sen vieläkin. Pelin latautuminen saattoi kestää 15 minuuttia, sitten jokin meni pieleen ja homma piti aloittaa alusta”, Kallunki kertoo.
    Kaikki pojan viikkorahat menivät kasettipeleihin. Suosikkeja olivat International Karate+ sekä Summer Games ja Winter Games. Kuusnelosesta peli-innostus siirtyi aikanaan Nintendon ja Segan konsoleihin.
    Yläasteen jälkeen Kallunki kavereineen hakeutui Pasilassa sijaitsevaan Suomen liikemiesten kauppaopistoon. Ensimmäinen vuosi meni hyvin, mutta sitten muut asiat alkoivat kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän.
    ”Parhaiten muistan kauppaopistosta sen, kun asensimme luvattomasti atk-luokan koneille ensin Duke Nukem 3D:n, sitten Wormsin. Pelaaminen lopetettiin vasta yhdeksältä illalla, kun hälytykset menivät päälle ja oli pakko lähteä kotiin.”
    Kauppaopisto jäi Kallungilta kesken, kun hän lähti Santahaminaan suorittamaan varusmiespalvelustaan.
    Sielläkään hänen ei tarvinnut vieroittautua pelaamisesta. Iltaisin sotilaspoliisikomppaniassa oli tapana tahkota Playstation 2:ta.

Mitä tahansa Kallunki onkaan tehnyt, pelaaminen on aina kulkenut mukana. Se vaikuttaa olevan ainoa pysyvä asia miehen elämässä.
    Yksi poikkeus sentään löytyy: jalkapallo.
    Lapsena Kallungista, niin kuin jokaisesta muustakin naapuruston pojasta, piti tulla jalkapalloilija.
    ”Pelasin tosissani niin pitkään kuin pystyin, mutta ei minulla ollut ammattilaisuuteen vaadittavaa fysiikkaa eikä taitoja.”
    Viimein, vuoden 2001 tienoilla, Kallungin fysiikka petti. Sekä polvet että nilkat menivät niin heikkoon kuntoon, että jalkapalloilu oli pakko lopettaa.
    Samoihin aikoihin Kallunki kuuli Xbox Livestä, Microsoftin Xbox-konsolin verkkopelipalvelusta, joka mahdollisti pelaamisen missä päin maailmaa tahansa olevien Xbox-pelaajien kanssa. Palvelu ei vielä ollut saatavilla Suomessa, mutta Kallunki tilasi parin kaverinsa kanssa sellaiset Englannista.
    Xbox Liven yhteisöllisyys kiehtoi Kallunkia, jolle pelaaminen oli aina ollut sosiaalinen harrastus. Lapsena hän pelasi kuusnelosta ja konsolipelejä aina yhdessä kavereidensa kanssa. Pc:n verkkopelit eivät olleet häntä erityisesti innostaneet, sillä niitä piti pelata pöydän ääressä. Xbox Liveä hän pystyisi pelaamaan kavereitaan vastaan verkossa nousematta kotisohvaltaan.
    Koska konsolia ei ollut vielä saatavilla Manner-Euroopassa, suurin osa Kallungin varhaisista pelikavereista oli yhdysvaltalaisia ja brittejä. Hän pelasi öisin 33-neliön yksiössään Laajasalossa, tyttöystävän yrittäessä nukkua vieressä.
    ”Noihin aikoihin alkoi jenkkien rynnistys Afganistaniin ja Irakiin. Puhuin kuulokemikkien kautta jenkkipelaajien kanssa maailmanpolitiikasta samalla kun pelasimme. Kielitaitoni parani.”
    Xbox Liven pelaajia oli Suomessa 2000-luvun alussa korkeintaan kymmeniä. Kerätäkseen heidät yhteen pelaaja nimeltään Henry Nyberg perusti Livegamers-sivuston. Siellä pelaajat pystyivät keskustelemaan, järjestämään turnauksia ja lukemaan alan uutisia.
    Nyberg kutsui Kallungin yhdeksi sivuston ylläpitäjistä. Silloin Kallunki alkoi lukea pelilehtiä ja -foorumeita ja seurata muutenkin alan tapahtumia. Työstä pelialalla hän ei kuitenkaan osannut vielä unelmoida.
    ”En osaa ohjelmoida enkä ole graafi sesti lahjakas, joten en tiennyt, mihin minua voitaisiin tarvita.”
    Viime marraskuussa Kallunki vieraili Digiexpo-messuilla. Messukeskuksessa hän huomasi ilmoituksen, jolla Microsoft haki töihin peliammattilaista, joka tuntisi pelimaailman pelaajan näkökulmasta.
    Kallunki tunnisti kuvauksesta itsensä.

Kallunki on syystäkin tyytyväinen uuteen työpaikkaansa. Sitä haki yli kolmesataa ihmistä, ja haastattelut tehtiin kahdessa vaiheessa.
    Ilo voi tosin jäädä lyhytaikaiseksi: Kallunki on Microsoftilla neljän kuukauden koeajalla. Sen päätyttyä firma päättää, tarvitaanko gaming specialistia ollenkaan.
    Vaikka pesti jatkuisi, pelibisnes on tuulinen ala. Vaikka Microsoft on vakaa suuryritys, monet pelipuolen työntekijät eivät voi olla varmoja tulevaisuudestaan. Useat heistä, Kallunki mukaan luettuna, ovat virallisesti työsuhteessa vuokratyöfirmaan, joka vuokraa heidän työpanoksensa edelleen Microsoftille.
    Jos Microsoftin tuotot laskevat tai yhtiö muuttaa strategiaansa, väliaikaiset on helppo heivata pihalle.
    Maailman konsolipelibisnes on tällä hetkellä kolmen ison firman käsissä. Vielä edellisen sukupolven konsolien kohdalla Sony hallitsi markkinoita suvereenisti Playstation 2:lla. Viime vuosina kamppailu on tasapainottunut: Nintendo ja Microsoft ovat vallanneet Sonyn markkinaosuuksia.
    ”Tilanne on jännittävä”, Kallunki sanoo.
    ”Kaikki kolme menevät vähän eri strategialla. Sony tekee kalliita kodin viihdekeskuksia ja Nintendo satsaa bilepelaamiseen. Microsoft tasapainoilee siinä välissä. Ei voi yhtään tietää, mitä tapahtuu.”
    Kovan kilpailun keskellä suuriakin muutoksia voi tapahtua nopeasti ja isoimmillekin pelureille. 2000-luvun alussa pitkän linjan pelitalo Sega luopui konsolibisneksestä Playstation 2:n syötyä sen markkinat.
    Kallunkia pelialan yleinen epävarmuus ja oma pätkätyösuhde eivät vaikuta häiritsevän. Hän suhtautuu työuraansa samalla tavalla kuin pelaamiseen.
    ”On minulla kilpailuviettiä, mutta aina löytyy joku, joka on parempi. Tärkeintä on, että pelaaminen on hauskaa.”
    Kallunki tietää myös voivansa aina palata aiempaan elämäänsä: kolmivuorotyöhön puolustusvoimien pääesikunnan respaan.

Microsoftin pelihuoneen ovi käy. Nuorehko mies kurkkaa sisään, huomaa ettei pääsekään pelaamaan ja häipyy.
    Kallunki vilkaisee kelloa ja huomaa sen lähestyvän viittä. Ennen puolta kuutta pitäisi vielä ehtiä Kallioon hakemaan uutta työsuhdeautoa, sitten pitäisi käydä kotona Arabianrannassa ja illalla olisi vielä jalkapallotreenit.
    Fudiksen Kallunki aloitti uudestaan reilu vuosi sitten. Hän pelaa kolmannessa divisioonassa, Herttoniemen tovereissa.
    Treenien jälkeen pitäisi pelata vielä lisää. Guitar Hero II julkistetaan pian, ja esittelytilaisuuksissa Kallungin pelitaidon pitäisi olla ensiluokkaisessa terässä.
    ”Jossain vaiheessa pitäisi myös kutsua veli kokeilemaan kitarapeliä. Se on soittanut skittaa, ja haluan nähdä miten se pärjää.”
    Kallunki tilaa toimistotalon vastaanotosta taksin. Aulassa parveilee siisteihin pukuihin ja jyrkkälinjaisiin jakkupukuihin sonnustanutta bisnesväkeä. Jokin seminaari tai kokous on juuri päättynyt. Pukumiehet ja -naiset hymyilevät toisilleen leveästi.
    Tämän porukan rinnalla pitkä, farkkuihin pukeutunut ja reppua roikottava Kallunki on outo ilmestys. Hän näyttää siltä, mitä onkin: tavalliselta pelaajalta, joka on tempaistu peliteollisuuden syövereihin.
    Kun Kallunki aloitti pelaamisen 1980- luvun puolivälissä, peliteollisuus oli villiä bisnestä. Pelien kehittely maksoi vähän ja vei parhaimmillaan vain kuukausia. Alalla oli tilaa hulluille ideoille.
    Nykyään yhden pelin kehittely saattaa maksaa miljoonia, eikä pelifirmoilla ei ole varaa epäonnistua. Niiden täytyy tarkkaan tietää, millaisia pelejä suuri yleisö haluaa.
    Sen tiedon saamiseen tarvitaan Kallungin kaltaisia tavallisia kavereita.

Ville Seuri
Kuva Mikael Pettersson