27. huhtikuuta 2007
Teksti:

Suomalainen alkoholikulttuuri on paradoksaalista.
    Maassa, joka oli läpi 1900-luvun Euroopan kuivimpia, on vaalittu hartaasti myyttiä holtitonta juomista aiheuttavista rotuominaisuuksista. Näin on voitu perustella tiukkaa alkoholikontrollia.
    Kun rotuominaisuuksista puhuminen on käynyt epämuodikkaaksi, myytti suomalaisesta viinapäästä on linkitetty huonoon kansalliseen itsetuntoon. Mielikuvien sivistyneessä Euroopassa on aina osattu juoda siivommin kuin barbaarisessa Suomessa.
    Humalajuominen on nostettu suomalaisen alkoholinkäytön ominaispiirteeksi, mutta samalla sitä on hävetty.
    Kuvaa suomalaisen kulttuurin kosteudesta on saatu rauhassa rakentaa juuri mielikuvien varaan. Euroopassa alkoholinkäyttöä on nimittäin tutkittu niin laiskasti, ettei maailman huippua olevalla suomalaisella alkoholitutkimuksella ollut pitkään aikaan kunnon vertailuaineistoja.
    Kieltolain, vahvan raittiusliikkeen ja viinakortit kokeneessa Suomessa viinapuhe on myös pitkään ollut puhetta siitä, mistä on ollut puute. Vielä 1970-luvun alussa maassa oli alle sata alkoholimyymälää ja pari sataa anniskeluravintolaa – nekin valtaosin kaupungeissa.
    Viime vuodet viina on ollut halvimmillaan, mutta vuosikymmenien ajan raskaasti verotettu perjantaipullo on ollut monelle iso satsaus. Massoille humala onkin ollut harvinainen tapaus, arjen katkaiseva spektaakkeli.
    Ilmankos sitä on haluttu hehkuttaa.

Puhuessaan juomisesta, suomalaiset puhuvat lähes yksinomaan humalasta. Kännikertomuksissa humala on selkeä kynnys, jonka ylittämisestä kuuluu raportoida tarkkaan.
    Humaltuminen on totuttu yhdistämään aitouteen ja spontaaniuteen. Siksi kännille voi nauraa, eikä sitä tarvitse pitää merkkinä taitamattomasta alkoholinkäytöstä. Alkoholiin liittyvien tarinoiden historiaa tutkineen folkloristi Satu Apon aineistoissa juomisen kapinallisuutta korostavat tarinat ovat selvästi suosituimpia.
    Työelämässäkään vapaa-ajan reipasta viinankäyttöä ei ole tarvinnut häpeillä – ainakaan jos on saanut hommansa hoidettua. Työporukoiden saunailloissa kuivasuu on saattanut herättää epäilyksiä: vakoileeko tuo meitä?
    Jos viina siirtää aikuiset arjen ulottumattomiin, nuorille se mahdollistaa mielikuvan pääsystä aikuisten maailmaan. Siksi humalan asemaa initiaatioriittinä on vaikea murtaa.

Suomalaisten mielissä ryyppäämisen kuuluu olla sosiaalista.
    Antti Maunun ja Jukka Törrösen keräämissä nuorten aikuisten juomiskertomuksissa sankarin roolin saa porukka. Seura ja oikea juomistilanne – viikonloppu, rokkifestari tai laivaristeily – tarjoavat suojan morkkikselta silloinkin, kun on ryypätty raskaasti.
    Kruununsa sosiaalinen humala saa kertomuksissa, joissa myös krapulaa podetaan yhdessä.
    Maunun ja Törrösen aineistossa bilehumala suvaitaan myös naisille, joita on pitkään syyllistetty päihtymisestä rankasti.
    Epäonnistuneen lopun tarina saa, jos joku tippuu ryyppyporukasta kesken kaiken tai syntyy riitaa. Yksin juodusta kalsarikännistä ei kerrota mielellään lainkaan. Ainakaan jos siihen ei liity poikkeusjärjestelyjä.
    Kännikertomuksista gradunsa tehneen Reetta Soikkelin haastattelema opiskelijatyttö kertoi tarinan ”puhelinkännistä.”
    Kun kaapissa viskipullo oli alkanut houkutella kesken yksinäisen koti-illan, yhtälö oli pitänyt ratkaista soittamalla maratonpuhelu toisella paikkakunnalla asuvalle kaverille.
    ”Mutta siis se ei ollut hävettävä känni, se ei ollut yksinäinen känni”, nuori nainen muistelee gradun sitaatissa.
    Soikkelin keräämissä pääkaupunkiseudulla asuvien yliopistotaustaisten nuorten kännikertomuksissa kaksi muistoa nousee ylitse muiden.
    ”Spontaanien repeämisten” sattuessa juotiin, kun ei olisi pitänyt. Mutta kivaa oli, ja jäipähän kerrottavaa.
    Oksenteluista kerrottiin usein ja tarkkaan, vaikka humalaista ruumiinkontrollin kadottamista samalla häpeiltiin. Jopa kaverin yökkääminen oli jäänyt mieleen, kun se oli päättynyt suun pyyhkimiseen terveyssiteellä.
    Aggressiivista humalaa, kännistä kavereille ilkeilyä sekä väärään aikaan ja väärässä seurassa vedettyjä övereitä paheksuttiin, eikä niistä juuri puhuttu.
    Ehkä näistä kuulee vasta AA-kerhossa.

Kuuluisia eurooppalaisia juomatapoja on tarjoiltu suomalaisille alkoholikulttuurin malliksi ties kuinka pitkään. Huonoin tuloksin.
    Jos mannermainen tissuttelu onkin omaksuttu, sen on oletettu asettuneen pyhinä kännäämisen kyytipojaksi ennemmin kuin sen korvaajaksi. Hillitty mutta säännöllinen alkoholinkäyttö saattaa suomalaisen mielessä näyttäytyä jopa uhkaavampana kuin ajoittaiset perskännit.
    Maunun ja Törrösen aineistossa nuori mies potee huonoa omaatuntoa punttisalikeikan jälkeen kollegoiden kanssa nautitusta tuopista.
    ”Olen pyrkinyt eurooppalaisten juomatapojen sijaan pysyttelemään humalahakuisessa juomatavassa, etenkin ollen nauttimatta alkoholia kotona”, mies kirjoittaa juomisestaan kertovassa päiväkirjamerkinnässä.
    Se, miten laadukkaasti ja monivivahteisesti humala hankitaan, on harvoin saanut merkittävän roolin suomalaisten juomiskertomuksissa. Juomistapojen hienostuneisuuden vähättelyyn törmää siinä missä niiden korostamiseen.
    Suomalaisen alkoholikulttuurin historiaa tutkinut professori Matti Peltonen näkee juomatapojen rapautumisen juuret kieltolaissa. Kun huikkaa oli pakko ottaa salaa, ei ollut syytä piitata juomatavoista.
    Nykyisinkään juomatavat eivät ole suomalaiselle keskeinen tapa osoittaa asemaansa ja tyylitajuaan, sanoo alkoholinkäyttöä tutkinut sosiologi Pekka Sulkunen. Vaikka uusien makujen kokeilu on viime aikoina lisääntynyt, siihen ovat osallistuneet useat kansankerrokset.

Mahtaako känniglooria koskaan höllentää otettaan suomalaisesta juomakulttuurista?
    Ainakin tämän päivän teinit näyttävät suhtautuvan siihen aiempaa varauksellisemmin.
    Vuodelta 2005 olevassa tilastossa 16- ja 18-vuotiaiden tyttöjen sekä 16-vuotiaiden poikien juomiskäyrät olivat kääntyneet laskuun. Vain 18-vuotiaiden poikien alkoholinkulutus oli lisääntymään päin.
    Nyt kun alkoholi on halvempaa ja helpommin saatavilla kuin koskaan, nuoriso haluaakin raitistua.
    Nuorten alkoholinkäyttöön liittyviä asenteita tulkinnut Jaana Lähteenmaa toppuuttelee:     Muutoksen myös voi tulkita myös paluuksi 1990-luvun lopun ääritilanteesta normaalitilaan.
    Vanhemmat ovat taas tiukentaneet kasvatusotettaan ja terveysvalistus on lisääntynyt.
    Se ei kuitenkaan riitä selittämään muutosta. Lähteenmaa listaa lisää mahdollisia muutoksen tekijöitä.
    Jo kolmatta vuosikymmentä kasvanut kasvissyönti ja ruoka-aineista kieltäytymisen kulttuuri tukee myös tarkempaa alkoholinkäytön säätelyä.
    2000-luvulla lisääntynyt rikollisuudella pelottelu puskee läpi nuorten alkoholinkäyttöä koskevista puheista. Humalaan liittyvät erikoisriskit tiedostetaan entistä paremmin.
    Myös monikulttuuristuminen saattaa vaikuttaa nuorten alkoholiasenteisiin. Ainakin kulttuurisista ja uskonnollisista syistä viinasta pidättäytyvät ikätoverit antavat uudenlaista raittiuden mallia.
    Ja lopulta: kännääminen ei vaan näytä olevan nykynuorista niin coolia kuin heidän vanhemmistaan.
    1960-luvun hipeille ja rokkareille päihtyminen edusti aitoutta ja vapautta kulttuurin kahleista. Monille tämän päivän teineistä asia näyttää olevan päinvastoin.
    Juopottelevia tyttöjä pilkataan pissiksiksi ja humala yleensä saatetaan liittää ärsyttävään teeskentelyyn. Alkoholi- ja huumetutkija Mikko Salasuo puhuu yksilöllisyyttä ihannoivasta sukupolvesta, jonka keskuudessa päihtymiseen kannustava ryhmäpaine on vähentynyt. Hän muistuttaa myös lisääntyneistä harrastusmahdollisuuksista.
    ”Nähtäväksi jää, onko suomalainen humalakulttuuri niin vahva, että nämäkin nuoret oppivat sen viimeistään tultuaan täysi-ikäisiksi”, Salasuo pohtii.

Artikkeli pohjautuu Satu Apon, Jaana Lähteenmaan, Antti Maunun, Matti Peltosen, Mikko Salasuon ja Pekka Sulkusen haastatteluihin.

Matti Rämö
Kuvitus Topi Lehto