27. huhtikuuta 2007
Teksti:

Hyvä paimen

Yliopiston eniten Jeesuksen näköinen henkilö
Henrik Schäfer, 23
Metsänarvioimistieteen opiskelija

”Henkka”, esittäytyy pitkänhuiskea, parrakas mies. Hän siirtää pyörälaukkunsa ja pyöräilykypäränsä oikeasta kädestä vasempaan ja kättelee. Kiharat hiukset karkailevat päähän kiedotun huivin alta.
    Tästä ei voi erehtyä. Henrik Schäfer, 23-vuotias metsänarvioimistieteen opiskelija, on Helsingin yliopiston eniten Jeesuksen näköinen henkilö. Ainakin jos Jeesus näytti siltä kuin alttaritauluissa: riutuneelta, parrakkaalta ja pitkähiuksiselta.
    Eikä Jeesuksen näköiselle miehelle voisi kuvitella parempaa nimeä. Schäfer merkitsee saksaksi lammaspaimenta. Sitä Schäferin opiskelutoverit painottivat ilmoittaessaan tämän mukaan kisaan.

Schäfer on hieman vaivautunut saamastaan huomiosta. Hän ei hennonnut kieltäytyä, kun lupaa ilmoittamiseen kysyttiin.
    ”En oikein osaa sanoa ei”, hän toteaa.
    Siksi Schäfer on päätynyt moneen mukaan. Järjestötoimintaan, partioon, kirkkoneuvostoon, jopa kahden lampaan hoitajaksi metsäalan opiskelijoiden kenttäkurssilla.
    Partiossa Schäfer on ollut mukana 10-vuotiaasta lähtien. Nykyään hän toimii vartionjohtajana, kaitsee nuoria partiolaisia.
    ”On kiva seurata, kuinka skidit oppivat työskentelemään yhdessä ja kuinka heille syntyy mahtava ryhmähenki.”

Schäfer on syntynyt Saksassa, saksalaisen isän ja suomalaisen äidin toisena poikana. Kun poika oli yksivuotias, muutti perhe Suomeen.
    Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Saksalaisesta koulusta hän hakeutui siviilipalvelukseen, sillä ihanteellinen palveluspaikka oli jo katsottuna. Se oli Tapolan kyläyhteisö Orimattilassa.
    Vuonna 1974 perustetussa yhteisössä kehitysvammaiset aikuiset asuvat samoissa asuntoloissa terveiden perheiden kanssa ja työskentelevät puutarhoissa ja työpajoissa.
    ”Se oli tosi makea paikka. Ja maalla. Joku veto minulla on maaseudulle ollut jo pitkään.”
    Sivarin jälkeen Schäfer pääsi yliopistoon.

Tapolan kyläyhteisö on tehnyt Schäferiin suuren vaikutuksen. Jos hänen pitäisi valita, olisi tulevaisuuden työpaikka jossain tuonkaltaisessa yhteisössä.
    ”Maaseudulla olisi mukava asua, mutta elämän olisi oltava sosiaalista. Siksi erilaiset yhteisöt kiinnostavat.”
    Viime aikoina Schäfer on ajatellut kouluttautuvansa myös hoitajaksi ja perustavansa paikan, jossa vanhuksia hoidettaisiin luomutilalla.
    ”Maaseudulla on parantava vaikutus. On mielettömän hienoa, kun saa huolehtia jostain eläimestä tai kasvista ja seurata sen kasvua.”
    Lampaiden vartija ja partiopoikien kaitsija, joka haaveilee hoivatyöstä. Schäfer taitaa olla nimensä mittainen mies.

Rauhanrakentaja

1. Perintöjeesus
Kalle Kallio, 29
Kasvatustieteiden opiskelija, Suomen Sadankomitean puheenjohtaja

”Kuin materialisoitunut Vuorisaarna”, kirjoittaa eräs kannattaja Kalle Kalliosta.
    Kallion pitkänä liehuva tukka ja ohutsankaiset älykönlasit ovat tuttu näky monissa sodanvastaisissa tapahtumissa. Vuodesta 2004 hän on toiminut rauhanjärjestö Sadankomitean puheenjohtajana ja sitä ennen muun muassa Ei iskua Irakiin -verkostossa.
    Rauhanrakentaja siis, kuten Jeesuskin.
    Kallion pasifismi nosti päätään kymmenen vuotta sitten asepalveluksessa Hyrylän varuskunnassa.
    ”Olin siellä 34 päivää ja vihasin niistä jokaista”, hän sanoo.
    Kallio ei sopeutunut siihen, ettei typeriä käskyjä tarvitse perustella. Armeijan epädemokraattinen ilmapiiri ahdisti. Kalliosta tuli yksikössään se henkilö, joka pantiin valittamaan epäkohdista upseereille.
    ”Koska en pelännyt niitä tyyppejä.”
    Lopulta hän oli ehdolla varusmiestoimikunnan puheenjohtajaksi. Hänen kuitenkin katsottiin olevan ”epäluotettava ja vaaraksi järjestelmälle”. Asepalvelus sai jäädä.
    Kallio palasi yliopistolle lukemaan historiaa. Hän meni mukaan yliopiston rauhanjärjestön Rauhanpiipun toimintaan. Järjestöä ja sen legendaarisia itsenäisyyspäivän Itsarifestareita seurasi muu rauhantyö.
    Nykyään Kallio asuu Tampereella. Hän on valmistunut historiasta ja työskentelee Työväenmuseo Werstaan johtajana. Sivussa hän opiskelee hallintotieteitä Tampereen yliopistossa ja kasvatustieteitä Helsingin yliopistossa.
    Kallio ei ole absoluuttinen pasifisti. Pasifistinen toimintatapa on hänestä yleensä se järkevin – sillä tavoin rakennetaan väkivallatonta yhteiskuntaa.
    ”Ei voi kategorisesti sanoa, ettei väkivalta joskus olisi hyväksyttävää, mutta väkivaltakoneistot levittävät militarismia myös muualle yhteiskuntaan.”
    Ei Kallio armeijan lopettamista vaadi. Yleisen asevelvollisuuden muuttaminen valikoivaksi Ruotsin ja Tanskan mallien mukaan kelpaisi hänelle.
    Entä se Vuorisaarna? Mitä Raamatun pasifistisin katkelma merkitsee rauhanmiehelle?
    ”Vuorisaarnalla on suuri merkitys sekä Gandhin että Tolstoin pasifismissa. Onhan se hieno teksti”, hän sanoo.

Kärsimysten mies

2. Perintöjeesus
Jyrki Karjalainen, 23
Soveltavan kasvatustieteen opiskelija

Jyrki Karjalaisen poskia peittää kolmen päivän sänki. Ennen pääsiäistä niitä vielä koristi komea punaisenruskea parta. Se sai lähteä, kun Karjalainen koki kiintyneensä siihen liikaa.
    ”En halua kiintyä katoaviin asioihin. Se saattaa aiheuttaa turhaa kärsimystä.”
    Sen sijaan hyödyllinen kärsimys on yliopiston kolmanneksi eniten Jeesuksen näköiselle henkilölle tervetullutta.
    ”Arvostan vaikeita asioita ja kirpeitä kokemuksia. Niin kuin runoilija Rainer Maria Rilke sanoi, kasvua ei voi tapahtua ilman kipua.”
    Jeesuskin toivotti aikoinaan kärsimyksen tervetulleeksi ja etsi kaltaisiaan sairaiden joukosta. Sen Jeesuksen Karjalainen tunnistaa.
    ”Elämä on osoittautunut yllättävän happopitoiseksi”, hän sanoo.
    Karjalainen on kotoisin Helsingistä. Hän syntyi perheeseen, jossa yliopisto-opinnot olivat automaattinen valinta. Lukion jälkeen hän hakeutui Teknilliseen korkeakouluun. Kesällä 2003 Karjalainen huomasi, ettei TKK:lle palaaminen oikeastaan kiinnostanut. Opiskelu tuntui sisällöttömältä.
    ”21 vuotta siihen meni, mutta silloin vapauduin automaatiosta.”
    Kokemus oli iloinen, mutta siitä seurasi tuskaa. Karjalainen ei puhu mistään nykyaikaisesta masennuksesta, vaan vitutuksesta ja tyhjyyden tunteesta.
    ”Ihmiset käyttävät valtavasti energiaa sen peittämiseen, että ihmiselämä on raskasta ja surullista. Teen sitä itsekin, ja se vituttaa.”
    Joskus tunne purkautuu yllättäen. Karjalainen opiskelee kolmatta vuotta luokanopettajaksi. Helmikuussa hän oli opettajaopiskelijoiden talvipäivillä. Kaikilla oli hauskaa, bilebändi soitti Egotrippiä, mutta yhtäkkiä Karjalaisen rintaa kouraisi.
    ”Tuli paska fiilis ja rintaa rupesi sattumaan aivan helvetisti. Aloin itkeä eikä siitä meinannut loppua tulla.”
    Karjalainen yritti selittää tunnetta, mutta sitä kokemusta ei voinut sanallistaa. Joka tapauksessa hän pitää sitä yhtenä elämänsä opettavimmista kokemuksista.
    Vaikka elämä onkin muuttunut kivun myötä ja vanha, laaja kaveripiiri on jäänyt, ei Karjalainen valita.
    ”Nykyään näen asiat selvemmin kuin aiemmin. Ja uusi opintoala on antoisa: on palkitsevaa, jos voi auttaa pieniä ihmisiä ylittämään rajojaan ja kasvamaan.”

Voisiko nainen olla Jeesuksen näköinen?

”Etsi ja kavalla yliopiston eniten Jeesuksen näköinen henkilö”, kehotettiin Ylioppilaslehden Jeesus-kisan ilmoituksissa alkukeväästä.
    Ilmoitus herätti ansaittua hämmästelyä muun muassa Kirkko ja kaupunki -lehdessä: miten kummassa Ylioppilaslehden toimituksessa voidaan tietää, miltä Jeesus näytti?
    Ei tietenkään voida. Sitä ei tiedä kukaan. Jeesus eli ja kuoli (ja nousi kuolleista, sanovat jotkut) noin kaksituhatta vuotta sitten. Ensimmäiset häntä kuvaavat piirrokset ovat säilyneet 200- ja 300-lukujen vaihteesta, ja niissä hänet kuvataan joko parrakkaaksi vanhukseksi tai siloposkiseksi nuorukaiseksi.
    Siitä huolimatta Jeesus-kisa todisti taas, että myöhempi kuva Jeesuksesta vallitsee ja määrittelee ihmisten ajattelua. Jokainen kilpailuun ilmoitetuista vajaasta kymmenestä kandidaatista oli pitkätukkainen, parrakas mies. Useimmat olivat myös huomattavan hoikkia.
    Entä jos kilpailuun olisi ilmoitettu naisopiskelija, vanha möhömahainen professori tai nigerialainen väitöskirjan tekijä? Olisimmeko palkinneet hänet?
    Totta kai olisimme, jos perustelut olisivat olleet hyvät. Ikoninen Jeesus- kuva on yksi asia, jeesusmainen luonne toinen. ”Näyttääkö hän vakaumuksensa puolesta kärsineeltä?” kysyttiin ilmoituksessakin.
    Yliopistolta olisi löytynyt monia, jotka olisi voitu palkita jeesusmaisesta toiminnasta. Vaikkapa tutkija Anna Rotkirch , joka kaatoi markkinamiesten pöydät Helsingin yliopistossa, tiedon temppelissä, ennen lähtöään Väestöliittoon.
    Tai korkeakoulupastori Leena Huovinen. Huovinen siunasi reilut kaksi vuotta sitten lesboparin parisuhteen helsinkiläisessä ravintolassa. Sen jälkeen hän on saanut kamppailla kirkkonsa fariseuksia, kirjoitusten pikkutarkkoja seuraajia vastaan.
    Siis kärsinyt sen takia, että toimii niin kuin oikeaksi uskoo.
    Jeesus muistetaan myös opettajana, taitavana esimerkkien ja vertausten käyttäjänä. Hyviä opettajia yliopistolla pitäisi olla paljonkin. Olisiko esimerkiksi Magister Bonus -palkinnon viime vuonna voittaneen Arto Wiklan opetustyylissä jotain jeesusmaista? Jos olisi, olisi Wikla voitu palkita Jeesus-kilpailussa pukinparrastaan huolimatta.

Ville Seuri
Kuvat Mikael Pettersson