02. maaliskuuta 2007
Teksti:

Seinätaulu kertoo , että vainajan sydän painoi 290 grammaa. Aivot painoivat 1 550 grammaa ja maksa 880 grammaa. Ihan tavallinen tapaus.
    Jorvin sairaalan ruumiinavaussalissa soi Suomi-iskelmä ja haisee formaliini. Salin keskilattialla jököttää kaksi kiiltävää teräspöytää, joiden välissä patologi Ulla Asikainen, 61, esittelee työvälineitään, veitsiä ja pinsettejä.
    ”Nämä ovat yleisimmät aseeni”, hän sanoo.
    Asikainen on työskennellyt Jorvissa jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän on avannut ruumiita, leikellyt kasvainnäytteitä ja tuijottanut mikroskoopin lasia – nähnyt sen miten suomalainen sairastaa ja mihin hän kuolee.
    Asikaiselle on käytännössä tuttua se, mistä sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteet huolestuneena kertovat: Suomi on entistä läskimpi, humalaisempi ja laiskempi liikkumaan.
    Miten se näkyy työpöydällä?

Ennen kuin Asikainen sanoo sanaakaan suomalaisten vaivoista, hän haluaa näyttää työhuoneensa pöydällä olevan pienen patsaan. Se esittää valkotakkista ja suurisuista lääkäriä, joka sahaa pöydällä makaavaa vainajaa kahtia.
    ”Ei kai teillä ole ihan tuollainen kuva patologin työstä”, hän kysyy.
    Asikaisella on kokemusta ennakkoluuloista.
    ”Esimerkiksi 80-luvun alussa kauhisteltiin vielä, että miten nainen ja pienten lasten äiti voi tehdä tämmöistä työtä. Aika sivistyneetkin henkilöt saattoivat kysellä sellaisia. Nythän ala on naisistunut huomattavasti kuten miltei kaikki akateemiset alat.”
    Asikaisen päivät ovat ”forkkukäyntiinpanoja” (kudosnäytteiden leikkelyä ja tutkimista) ja ”jääleikevuoroja”(nopeiden kudosanalyysien tekoa), gynekologisten näytteiden tutkimista tai sairaalalääkärin opastusta. Ruumiita hän avaa vain viikon verran kuukaudessa.
    Koko sairaalassa tehdään reilut sata avausta vuodessa. Luku on Asikaisen mukaan puolet pienempi kuin vielä 1980-luvulla, kun hän aloitti työnsä Jorvissa.
    Avaukseen ryhdytään, kun potilaan kuolinsyystä ei ole täyttä selvyyttä tai kun arvellaan, että taudin kulkua koskevasta tiedosta olisi jatkossa hyötyä.
    Aiemmin syy oli nykyistä useammin epäselvä. Nyt tekniikka on kehittynyt, ja diagnoosit pystytään tekemään jo ihmisen elinaikana.
    Moni muukin asia työssä on muuttunut.
    ”Ennenhän tämä diagnostiikka perustui morfologiaan siten, että katsottiin rutiinivärjäyksistä miltä kudos näyttää”, Asikainen sanoo.
    ”Ne tavallisimmat värjäykset ovat nämä hematoksylini-eosini- tai van Gieson-värjäykset. Mutta sitten alkoi vähitellen tulla tämä ruskea patologia avuksi.”
    ”Eli immunohistokemia.”
    Työtovereidensa ”jalat maassa -tyypiksi”, ”tunnolliseksi puurtajaksi” ja ”lady-likeksi” kuvailema Asikainen puhuu työstään paitsi kummallisella lääkärikielellä myös asiallisesti ja ilman intohimoa. Äänessä ei ole tuntua suuresta kutsumuksesta.
    Luulisi, että sellaista olisi tarvinnut, jotta kuoleman ja tautien päivittäistä katselua kestäisi.

Oikeastaan Asikainen suunnitteli nuorena päätyvänsä aivan toisenlaisia kädentaitoja vaativalle alalle.
    ”Olisin voinut ryhtyä vaikka kotitalousopettajaksi. Pidin leipomisesta ja taloustöistä”, hän sanoo.
    Haukivuorella Mikkelin kupeessa kasvaneen tytön äidillä oli kuitenkin kunnianhimoisia suunnitelmia. Asikainen kirjoitettua vuonna 1964 ylioppilaaksi äiti alkoi potkia tytärtään lääkärikoulutukseen, ja kun opiskelupaikka Helsingin yliopistossa jäi ensimmäisellä yrityksellä saamatta, passitti äiti tyttären silloisen Lääkintöhallituksen piikkiin ulkomaille opiskelemaan. Suomessa oli tuolloin lääkäripula, ja alan koulutusta tarjottiin vain kolmella paikkakunnalla. Järjestely takasi, että maan sairaaloihin saatiin nopeasti osaajia.
    ”Ei se lähteminen nyt ihan pakottamiseksi mennyt. Ajattelin, että miksi ei, voihan se olla ihan mielenkiintoista”, Asikainen sanoo.
    Patologiksi erikoistuminen oli niin ikään sattumaa. Bernin yliopistosta vuonna 1973 valmistuttuaan Asikainen ajatteli ryhtyvänsä ihotautilääkäriksi. Jono koulutukseen oli kuitenkin pitkä, ja siksi patologia sai kelvata.
    Kuoleman lähellä työskenteleminen ei tuntunut Asikaisen mukaan mitenkään vastenmieliseltä. Olihan hän jo nuorena tyttönä soitellut sielunkelloja, kun haudankaivajana työskennellyt isä johti hautajaissaattuetta kirkkomaalla.
    Nyt kolmekymmentä vuotta patologin työtä tehneenä ja osastonsa kokeneimpana Asikainen sanoo edelleen tulevansa sairaalaan joka aamu mieluusti.
    ”Aina oppii uutta. Ja onhan tämä työ vähän sellaista jännittävää salapoliisintyötä.”

Mutta palataan suomalaisten vaivoihin. 1970-luvun lopulla, kun Asikainen erikoistui Kivelän sairaalan patologian osastolla työhönsä, päivän sana oli Pohjois-Karjalaprojekti. Puhuttiin sydänkohtauksista, sepelvaltimotaudeista ja kolesterolista. Lääkärikäynneillä kansalaiset pantiin vahtimaan suolan käyttöä ja vähentämään rasvaa.
    Asikaisen mukaan ruumiinavauspöydillä makasi noihin aikoihin paljon sydänkohtaukseen ja veritulppiin menehtyneitä.
    Nyt sydän- ja verisuonitautien lukumäärät ovat kääntyneet laskuun. Tilalle on tullut muuta: viinakuolemia ja läskiä.
    Stakesin mukaan vuonna 2005 maksasairauksiin kuoltiin liki 50 prosenttia useammin kuin ennen vuoden 2003 alkoholiveron alennusta. Kansanterveyslaitos puolestaan raportoi, että liikalihavuuteen liittyvää kakkostyypin diabetesta diagnosoidaan kymmenkertainen määrä verrattuna 1950-lukuun. Lisäksi yli puolet miehistä ja reilut 40 prosenttia naisista on ylipainoisia.
    Elämäntapasairaudet alkavat näkyä myös patologin pöydällä. Maksakirroosi ei ole harvinainen löydös ja rasvakerroksiakin saa kaivaa yhä enemmän.
    ”No, ei siitä ole kovin kauaa, kun siellä oli tämmöinen yli 100 kiloa painanut henkilö. Hän oli niin lihava, etteivät keuhkot olleet kunnolla pystyneet laajentumaan.”
    Eniten patologian osastoa työllistävät kuitenkin syövät, ennen muuta rintasyövät. Puheen kääntyessä syöpään muutoin pidättyvä Asikainen kohottaa ryhtiään.
    ”Tästä aiheesta pitääkin puhua.”

Asikaisen aloitellessa uraansa 1980-luvun alkupuolella uusia rintasyöpätapauksia havaittiin koko maassa noin 1 600 vuodessa. Nyt määrä on yli kaksinkertainen.
    ”Kasvaimia löytyy nykyään paljon pienempänä, koska tekniikka on kehittynyt. Ja kun syöpä löytyy varhaisessa vaiheessa, voidaan leikkaukset tehdä aiempaa säästävämpinä. Silloin 80-luvun alussa poistettiin koko rinta ja kainalorasva”, Asikainen selittää.
    Sitten hän kuvailee maallikon ymmärrystä pakenevin sanankääntein tapoja, joilla patologi voi kesken leikkauksen tehdä kirurgille tarkan analyysin niin sanotuista vartijaimusolmukenäytteistä ja tutkia onko syöpä levinnyt kainaloon saakka. Suomeksi kysymys on osapuilleen siitä, pitääkö potilaalta viedä pelkästään tissi vai myös kainalo.
    Asikaisen halu puhua syövistä johtuu osin siitä, että Jorvista tuli vuoden alussa pääkaupunkiseudun toinen rintasyöpiin keskittynyt sairaala Meilahden ohelle. Talossa aiotaan leikata 350 rintaa vuodessa, tuplasti aiempaa enemmän. Lisäksi työnsä ovat aloittaneet plastiikkakirurgit, joiden avulla poistettujen rintojen tilalle voidaan rakentaa saman tien uudet ja välttyä näin useassa tapauksessa proteesin käytöltä.
    Syöpä on Asikaiselle kuitenkin tärkeä aihe myös toisesta syystä. Hän vaikenee hetkeksi – kuin miettien kertoako vai ei.

Se oli vuonna 1996″, Asikainen sitten aloittaa.
    ”Huomasin rinnassani patin, juoksin röntgeniin ja sanoin, että pitäisi ottaa ohutneula ja saada ultraääni ja mammografia.”
    ”Kun panin näytteen tuohon mikroskooppiin, niin se näytti ihan järkyttävältä. Näinhän minä heti, että se oli syöpä. Se oli yksi elämän karuimpia kokemuksia”, hän sanoo.
    Syöpä oli onneksi laatua, joka ei leviä herkästi ja se saatiin aisoihin poistamalla toinen rinta. Kolme vuotta Asikainen kulki silikonikorvikkeen kanssa kunnes mahaläskit kursittiin kokoon ja nostettiin ylemmäksi, kuten hän itse asian muotoilee.
    ”Silikoni oli kyllä hankala, kun välistä se pyrki putoilemaan. Kerran se oli tuolla Kauniaisten asemalla, kun juoksin junalle. Kukaan ei onneksi huomannut mitä minä noukin sieltä. Ne rinnat ovat aika arvokkaita, että ei tehnyt mieli lähteä ostamaan uutta.”
    Vuonna 2004 Asikaisella todettiin toinen syöpä. Silloin hän ei enää halunnut nähdä näytteitä. Ne ovat tänä päivänäkin Jorvin arkistossa, mutta patologi ei ole mennyt katsomaan. Ammatti on auttanut hyväksymään sairauden, mutta toipumisessa on ollut muutoinkin tarpeeksi tekemistä.
    Työn osalta syövät ovat muuttaneet ennen muuta suhtautumista potilaisiin ja potilaiden omaisiin.
    ”Katselen, minkä ikäisiä ihmiset ovat ja minkälainen elämän tarina diagnoosien takaa löytyy. Viime viikolla sain tutkittavaksi 40-vuotias keuhkosyöpäpotilaan näytteen. Naisen sanottiin olevan tupakoitsija. Ajattelin, että on aika nuori ja että voi olla vielä pienten lasten äiti. Keuhkosyövät löytyvät yleensä vähän liian myöhään.”
    Sen enempää patologi ei halua analysoida tunteitaan kuolemasta.
    ”Onneksi minun ei ole tarvinnut avata lapsia, nuoria tai tapaturmien uhreja. Se olisi voinut tuntua häijyltä. Yleensä olen kuitannut vaikeat paikat huumorilla”, hän tyytyy sanomaan.

Kauaa Asikaisen ei enää tarvitse huolehtia muiden vaivoista. Hän siirtyy eläkkeelle reilun kahden vuoden päästä ja saa keskittyä vain itseensä ja lähimmäisiinsä.
    Suomalaisille patologi antaa karun terveysennusteen: Syövät lisääntyvät ja kansa lihoo entisestään. Diabetes yleistyy.
    Oman alansa tulevaisuuteen Asikainen toivoo vain yhtä asiaa, rutkasti lisää opiskelijoita. Lääkäreistä on patologian osastoilla pian kova pula. Jo kohta eläkkeelle jää vuosittain useampi kuin koulutuksesta valmistuu.
    ”Nuoret eivät ehkä halua ryhtyä tähän työhön, koska ei ole mahdollisuutta päivystää ja tienata hyviä rahoja”, Asikainen sanoo.
    Houkutukseksi hän mainitsee, että säännöllisellä työajalla on puolensa. Patologin potilaat eivät juuri koputtele työhuoneen ovella, ja siksi aikaa voi antaa myös perheelle.
    ”Kolmen lapsen äitinä se oli minulle aikoinaan tärkeää.”
    Entä miten Asikainen aikoo itse elää ja vaalia terveyttään, kun eläkepäivät koittavat? Kalenterissa on pilatesta ja venyttelyjumppaa. Aika kuluu jatkossa myös puutarhassa, marjastaen ja mökkeillen neurologimiehen kanssa.
    Kuolemaa alan ammattilainen ei silti voi päästää liian kauas. Kevytversioksi riittänee lempiharrastus: dekkareiden lukeminen.

Elina Kervinen
Kuva Wilma Hurskainen