16. maaliskuuta 2007
Teksti:

”Kysymys on siitä, että silmään kuseminen kirvelee. Suomi on yksi maailman rikkaimmista maista, mutta silti nuoret elävät kertakaikkisen kestämättömässä ahdingossa.”
    Näin kiteytti Aleksi Bardy Ylioppilaslehden pääkirjoituksessa vuonna 1991 ruotiessaan nuorten äänestämättömyyden syitä.
    Samaan tapaan kirjoittavat Ylioppilaslehdet 1980-luvulta alkaen, eikä tunne ole vuoden 2007 vaaleihin tultaessa juuri muuttunut: opintotuki ei ole lupauksista huolimatta noussut, nuorten pätkätöihin ei ole puututtu järeästi. Hyväkään koulutus ei enää aina takaa työtä, jolla tulisi toimeen.
    Silmiin kuseminen siis kirvelee. Edelleen.
    Melkein yhtä paljon kirvelee kuitenkin tapa, jolla nuoria koetetaan houkutella perinteisen demokratian palvelijoiksi. Tarjolla on näiden vaalien alla ollut muun muassa pipo, räppäri ja ministeri Heinäluoma Helsingin Sanomissa puhumassa Lordista ja Bonosta.
    Yritys puhua nuorille politiikasta nuorten kielellä on tietenkin kunnioitettava. Valitettavasti taktiikka onnistuu harvoin ja lähinnä alleviivaa sitä tosiseikkaa, että nuorta pidetään liki aina aloittelijana – jollakin tavalla vajaavaltaisena ottamaan kantaa itseään koskeviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Miten politiikasta sitten pitäisi puhua, jotta nuoret saataisiin innostumaan ja uurnille?
    Veikkaan, että selkeällä suomen kielellä. Vaikka nuoret eivät olisi kiinnostuneita politiikasta perinteisenä puoluepolitiikkana, mietintöinä ja selvityksinä, heitä kyllä kiinnostaa se, miten ihan tavallinen arki sujuu.
    Moni haluaisi varmasti kuulla suoraan, miltä ehdokas tai puolue haluaa asioiden tulevaisuudessa näyttävän. Minkälainen on esimerkiksi ehdokkaan tulevaisuuden unelmayliopisto? Entä millä tavalla ehdokkaan unelmamaassa hoidettaisiin lapset? Näihin kysymyksiin vastataan nykyään harvoin. Poliittista väittelyä käydään menokehyksistä, jakovaroista ja direktiiveistä. Se, minkälaista tulevaisuutta puolue todella tavoittelee, jää pimentoon.

Keskustelun vaikeaselkoisuudesta huolimatta äänestäminen kannattaa, ennen muuta nuoren äänestäminen. Nuoret nimittäin otetaan politiikassa vakavasti vasta, kun he itse näyttävät ottavansa tulevaisuutensa vakavasti.
    Vaalien jälkeen päätetään muun muassa siitä, tehdäänkö suomalaisesta korkeakoulutuksesta maksullista ja siitä nouseeko opintotuki. Siksi olisi paikallaan, että päätöksiä olisi tekemässä keksimäärin viisikymppisen eduskunnan lisäksi muutama nuori.
    Se on onneksi mahdollista, ja keinojakin on monia.
    Vuonna 1991 Bardy ehdotti, että 40-50-vuotiaat pitäisi laittaa äänestyskieltoon. Menneinä vuosina Ylioppilaslehtien toimitukset ovat niin ikään uumoilleet nuorille omaa puoluetta ja komentaneet nuoria keskittämään äänensä niin, että läpi menisi ainakin pari alle kolmekymppistä.
    Ensimmäinen ehdotus kuopataan tänään täysin älyttömänä ja toinen mahdottomana. Kolmaskin tuntuu vastemieliseltä – että nyt äänestäisi jotakuta, joka ei ole paras vaihtoehto?
    Niin. Olisiko laskelmointi kovin väärin? Vain hiukan heikompi ja nuori vaihtoehto, jolla on mahdollisuudet päästä läpi, saattaa lopulta olla paljon parempi kuin Bardyn kuvailema ”keski-ikäisen poliitikon rasvainen pärstä”.
    Niin tai näin, äänestäkää.
    Protestoijillekin on tosin tänä vuonna tarjolla harvinaisen hyvä vaihtoehto. Vaalikyylä sivulla 6 kertoo, mikä.

Elina Kervinen