”Rakkaus on kovaa työtä. Parisuhde vaatii tahtoa ja uhrauksia. On tehtävä valintoja.”
Naistenlehtien parisuhdediskurssi kuulostaa jotenkin etäisesti tutulta. Se kuulostaa nimittäin juuri käydyltä eduskuntavaalikeskustelulta. Sen aikana poliitikko toisensa perään palvoi työn tekemisen arvokkuutta.
Keskustelimme empiirisen erotiikan laitoksen seminaarissa uuden työn käsitteistä. Yksi suomalaisista myyteistä on hyvän työihmisen maineen innokas vaaliminen. Hyvä työihminen ei valita. Hän kantaa vastuun eikä niskoittele, vaan on tunnollinen, sinnikäs ja luotettava. Työn muuttuessa hyvästä työihmisestä tulee myös oman elämänsä yrittäjä, halusi hän sitä tai ei. Pätkätyön elämänyrittäjyydessä jokaisen on jatkuvasti yritettävä parhaansa.
Dosenttimme Kristiina Tainio muistutti meitä siitä, että työn ja tuotannon logiikan sanotaan tunkeutuvan yksityiselämän piiriin. Kaikkialle ulottuvalta työretoriikalta ei ole pelastautunut edes rakkaus.
Niin vähäistä julkisuudenhenkilöä ei olekaan, joka ei olisi selittänyt parisuhdehaastattelussaan suhteensa rakennuspuiksi lujaa tahtoa, työn tekemistä ja suhteen eteen raatamista. ”Ihmiset eroavat nykyään liian helposti” on jo senlaatuista nyökyttelymateriaalia, että jopa säästä puhuminen käy tarpeettomaksi.
Ei suhteessa olo ennenkään ollut aina kivaa, meitä pullamössöjä muistutetaan. Luuletteko todella, että isovanhempanne olivat jatkuvasti rakastuneita toisiinsa?
Emme luule. Mutta milloin työn sanat oikein hiipivät sisään parisuhteeseen, sängyn peitteen alle ja laatuaikaan? Miksi omaa aikuisuuttaan ja kypsyyttään on osoitettava sillä, että jokainen nykyään ainakin väittää olevansa urhea rakkauden duunari?
Minä en halua, että parisuhteeni kuulostaa työpaikalta, jossa vallitsee tarmokas luterilainen työmoraali. Työtä tehdään joka tapauksessa liikaa jo muutenkin. Haluan leikkiä! Miksei parisuhteesta voisi työn sijaan puhua vapaaehtoisuutena, riemulomana, huvipuistona, hattarana ja mansikkajäätelönä?
No niin, se provokaatiosta. Kyllähän jokainen parisuhteessa joskus elänyt tietää, että parisuhteessa on tehtävä kompromisseja, sitä on osattava suojella, promiskuiteettiaan on hillittävä eikä ensimmäisen vastoinkäymisen tai arjen tylsyyden edessä kannata heti luovuttaa.
Silti ajatus parisuhteesta pitkän tähtäimen markkinasijoituksena, jonka eteen hampaat irvessä taistellaan, on protestanttisuudessaan vastenmielinen. En halua, että ilta rakkaan kainalossa musiikkia kuunnellen on satsaus parisuhteeseen ja investointi perheonneen. En halua, että parisuhteeni on minulle voimavara, jonka avulla jaksan pätkätyöstä seuraavaan. En halua puurtaa parisuhteessani kuin vanttera suomenhevonen pohjalaisessa peltomaisemassa.
Rakkauteen, huviin, intohimoon ja leikkiin uskominen kuulostaa nykyään naiivin uhmakkaalta, mutta mitä sitten? Jos vaihtoehtona on rakkauden työleiri, mieluummin puhaltelen vaikka saippuakuplia.
Kirjoittaja on aloittanut opinnot yliopiston empiirisen erotiikan laitoksella. Tällä palstalla julkaistaan otteita hänen oppimispäiväkirjastaan.
