Nuori nainen on tehnyt väitöskirjaansa kaksi vuotta apurahalla. Sitten rahoitus katkeaa.
    Nainen menee työvoimatoimistoon saadakseen työttömyyskorvausta. Hän kirjoittaa hakemukseen, että päätoiminen opiskelu on keskeytynyt, koska apurahaa ei enää ole. Hän on valmis ottamaan vastaan kokopäiväisen työn.
    Korvausta ei kuitenkaan tipu. Syy: nainen ”työllistyy päätoimisesti yritystoiminnassa tai sitä vastaavalla tavalla.” Toinen syy: ”apurahatyöskentelyä ei ole esitetty päättyneeksi.”
    Naisen tiedustellessa, mikä lukuisissa työkkäriin toimitetuissa apurahan päättymisestä todistavissa papereissa on vialla, käy ilmi, ettei mikään. Rahoitus on kyllä loppunut, mutta työskentely ehkä ei.
    Nainen voisi siis tehdä työnhakunsa lomassa jotakin epäilyttävää.
    Vaikka oman alansa tutkimusta!

Tämä ja monta muuta mielipuolista tositarinaa kerrottiin viikko sitten Helsingin Ylioppilasteatterissa.
    Tunnelma tutkijoiden ja taiteilijoiden yhdessä järjestämässä keskustelutilaisuudessa oli kapinallinen, eikä syyttä. Tieteentekijöiden liiton mukaan jo valmiiksi rankassa pätkätyö- ja apurahasumassa elävät jäävät järjestelmällisesti työttömyysturvan ulkopuolelle. Siis vaikka he olisivat valmiita ottamaan vastaan kokoaikatyötä ja heillä olisi työttömyysturvalain edellyttämä työhistoria.
    Töissä ollessaan apurahatutkija ei saa sairaus- tai äitiyspäivärahaa eikä työterveyshuoltoa. Hänelle ei liioin kerry vuosilomaa tai eläkettä. Ja kun tutkija jää työttömäksi, häneltä evätään työttömyysturva, sillä hänen katsotaan työllistyvän tarinan kertomalla tavalla yrittäjänä tai omassa työssään.
    Kaiken kruunaa vielä se, ettei laissa määritellä, mitä omassa työssä työllistyminen tutkijoista puhuttaessa tarkoittaa.

Tämän Ylioppilaslehden sivuilla 14–18 puhutaan tutkijoiden tilanteesta hiukan toisesta näkökulmasta. Jutussa pohditaan, mikä oikeastaan on huippuyliopisto.
    Elinkeinoelämän vaikuttajat ja poliitikot huhuilevat sellaisen perään tiuhaan antamatta sanalle juurikaan sisältöä. Yleensä virsi kuuluu, että Suomen talous tarvitsee vetäjäkseen kansainvälisiä huippuosaajia ja että sellaisia tehdään maailman mallisissa huippuyliopistoissa ja -yksiköissä.
    Jutun lukemalla huomaa, ettei Helsingin yliopisto ole huippuyliopisto. Ei ainakaan, jos kriteerit asetetaan kansainvälisten listausten mukaan. Artikkelia varten haastatellut asiantuntijat kyseenalaistavat kuitenkin, tarvitseeko Suomi kansainvälisissä vertailuissa pärjääviä kouluja. Entä onko sellainen edes näin pienessä maassa mahdollista?
    Yksi on joka tapauksessa selvää: kansainvälistä huipputason tutkimusta ei tehdä näännytettyjen ja turhautuneiden tutkijoiden voimin. Suomalaista huippuyliopistoa ei synny ainakaan ennen kuin tutkijoita aletaan todella arvostaa – niin kohentamalla apurahalla elävien asemaa kuin helpottamalla harvinaisessa vakityösuhteessa yliopistolla työskentelevien työtaakkaa.
    Tähän kaikkeen tarvitaan tietenkin poliittista tahtoa ja rahaa. Tulevan hallituksen on saatava aikaan lainsäädäntö, joka takaa, ettei suurinta osaa tutkijan ajatteluun varatusta ajasta tarvitse käyttää työkkäriläisen jargonin selvittelyyn.

Muuten, mitä sille tutkijanaiselle mahtoi käydä?
    No, hänen piti lopulta hankkiutua pois yliopiston kirjoilta osoittaakseen, ettei opiskellut tai tutkinut ”salaa”. Sitten hän sai työttömyystukea.
    Huono puoli oli, että yliopistosta eroaminen esti töiden hakemisen omalta alalta, siis käytännössä apurahojen hakemisen. Apurahan saadakseen hakijan pitää olla päätoiminen opiskelija.

Elina Kervinen

Muuta kiinnostavaa:

• Ei artikkeleita