03. marraskuuta 2006
Teksti:

Tak, tak, tak, tak. Sähkörummut antavat tahdin, kun tanssiyhtye Heartbeat aloittaa tyylipuhtaan tulkintansa Living Next Door to Alicesta – jo kolmatta kertaa vuorokauden aikana.
Koskettimia soittavan Tiit Mökusin jo hiukan harmaantuneet kiharat heijastuvat paidan paljeteista, ja sormet tanssivat koskettimilla Smokien tahtiin.
On tiistai-ilta ja Helsingin ja Tallinnan välillä liikennöivän M/S Galaxyn tanssilattialla on autiota. Heartbeatin nuori, keväällä yhtyeeseen kutsuttu laulusolisti Imre Mürk jaksaa silti kuulostaa innostuneelta spiikatessaan sisään Bay City Rollersin I Only Wanna Be With Youn.
Seuraavana päivänä hän toistaa spiikin täsmälleen samalla äänenpainolla.

Heartbeat on Itämeren kenties kokenein cover-yhtye. Sen jäsenillä on yhteensä noin kuusikymmentä vuotta kokemusta Tallinnan risteilyillä soittamisesta. Mukana ovat valokuvaajana palkitun Mökusin ja Imre Mürkin lisäksi neuvosto-Viron ainoan pop-opiston entinen johtaja Margus Minn ja kaksi muuta keski-ikäistä perheenisää.
”Joskus kun laivan sali on täynnä yleisöä, niin itsekin on todella innoissaan ja ihan let’s go”, yhtyeen bassoa soittava sielu Minn sanoo. ”Se on todella kaunis tunne, kun voi lopettaa keikan suureen hittiin, ja ihmiset jäävät taputtamaan.”
Minn on ainoa, joka on jäljellä Viron laivoilla vuonna 1994 ensimmäisen keikkansa soittaneesta alkuperäisestä Heartbeatistä. 1990-luvun alussa, ennen Viron itsenäistymistä, ammattimuusikot olivat kärvistelleet työttöminä tai huonosti palkatuissa opetustehtävissä. Nyt samat miehet kilpailivat työpaikoista laivoilla, jotka täyttyivät halvoista huveista nauttimaan lähteneistä suomalaisista. Lahden poikki sahanneet laivat olivat huomattavasti pienempiä ja rähjäisempiä kuin nykyisin, eikä suomalainen musiikkikaan ollut aivan tuttua.
”Meille annettiin kasa suomalaisia nuotteja ja sanottiin, että soittakaa siitä. Emme olleet kuulleet suurinta osaa kappaleista koskaan ennen, mutta ammattilaisina soitimme”, Minn sanoo. ”Keikan jälkeen joku tuli sanomaan, että Satumaa on muuten tango eikä humppa.”
Orkesterin nimi kopioitiin muutamaa päivää ennen ensimmäisiä keikkoja Suomen televisiossa pyörineestä englantilaisesta poliisisarjasta. Vastanimetty Heartbeat kiinnitettiin laivalle kolmeksi illaksi, joista viimeisenä paikalle sattui iso joukko Tallinkin johtajia.
”Soitimme mahtavan keikan, ja lopuksi johtajat nousivat taputtamaan seisaallaan. He sanoivat, että meille on töitä laivalla niin pitkään kuin jaksamme soittaa.”

Tuohon aikaan Viroon matkustettiin suurimmaksi osaksi päiväristeilyillä, ja täystyöllistetyn orkesterin piti soittaa tavanomaisen humppasetin lisäksi taustat karaokelle. Soitto alkoi kahdeksalta aamulla laivan irrotessa Helsingin satamasta. Tanssilattia oli täynnä koko risteilyn ajan.
Nykyään on toisin. Viron elintason nousun myötä laivojen baareissa on entistä hiljaisempaa.
”Mutta juhlia suomalaiset osaavat edelleen”, Minn sanoo.
Bassoa pääinstrumenttinaan pitävän Minnin mukaan Heartbeatin alkuajat olivat rankkoja. Silti hän kuvaa aikoja ennen ”kruunun tuloa” vieläkin turhauttavimmiksi. 1980-luvun lopulla Minn johti Viron pop-opistoa, jolla ei ollut käytännössä lainkaan rahaa toimia. Lisäksi länsimainen musiikki oli valtiollisessa pannassa.
”Opetimme Georg Otsia ja muita klassikoita, rock-musiikkia kuuli oikeastaan vain Suomen radiosta. Meillä ei ollut levyjä eikä vahvistimia, ei ollut mitään.”
Siksi Minn halusi tienata kunnolla heti kun se oli mahdollista. Sillä tiellä hän on edelleen. Nykyisin hänen yhtyeensä pääsee jo kaikkein halutuimmalle reitille: 20 tunnin risteilylaivalle, joka seisoo kaikki yöt paikoillaan suomalaisten seilaavana yökerhona Tallinnan satamassa.
Työpäivä loppuu illalla yhdeltätoista, kun laivan lavalle astuu ”yöbändi”. Minn ajaa perheensä luo Tallinnan ulkopuolelle ja palaa taas laivalle seuraavana iltapäivänä viihdyttämään raskassilmäisiä paluumatkalaisia. Hän puhuu unelmatyöstä.
”Omalla tavallaan tämä on suurta elämää, on kaunis iso sali ja hyvä PA. Talvisin ei tarvitse ajaa kylmässä moottoritietä Tarttoon keikalle.”

Kellon lähestyessä kymmentä Heartbeat aloittelee illan toista settiä. Repertuaari on kuin radiomainoksesta: kaikki suosikit menneiltä vuosikymmeniltä, ja väliin suomalainen klassikko, kuten Pekka Ruuskan Rafaelin enkeli.
Koko matkan aikana yhtye soittaa yhden virolaisen kappaleen. Pääosan saavat 1970- ja 1980-lukujen bailuhitit, joiden tahdissa voivat hytkytellä niin nuoruuttaan kaihoavat keski-ikäiset kuin retronälkäiset nuoret. Iskelmän määrä setissä on ajan myötä vähentynyt. On huomattu, että suomalaisiin uppoaa muukin kuin humppa.
Heartbeatin menoon musiikkityyli ei vaikuta: yhtyeen tahti on aina kova. Bändi nousee laivaan Tallinnassa kahden aikaan iltapäivällä, kun suomalaiset lähtevät etsimään laivan ravintoloista helpotusta krapulaansa. Matkalla Helsinkiin soitetaan kaksi settiä ja illalla matkustajien vaihduttua uusiin vielä kolme.
Soittajille on varattu hytit, mutta niitä ei juuri käytetä, sillä taukoa on jokaisessa välissä vain reilun vartin verran. Helsingin satamassa kahden tunnin pysähdyksellä joku saattaa torkahtaa hetken. Muuten yhtye on kuin tavallisissa päivätöissä.
Seuraavalla paussilla on pakko kysyä eikö muusikoita turhauta soittaa samoja kappaleita ilta illan perään. Omaakin musiikkia voisi kai tehdä?

Jyriksi esittäytyvä rumpali istuu backstagen virkaa toimittavassa kopissa. Hän vastaa mielellään.
”Mieti mitä tahansa maailmantähteä, ihan mitä tahansa, ja mieti mitä hän tekee. Kiertää hirveällä tahdilla maailmaa ja soittaa samoja kappaleita joka ilta. Meillä vain on ehkä tuhat kappaletta joista valita, maailmantähdellä hädin tuskin sata”, hän sanoo.
”Ja meidän ei tarvitse reissata minnekään.”
Yhtyeen suhde luovuuteen on viileä. Miehet puhuvat yksituumaisesti siitä, kuinka maailmassa on niin paljon ”musiikki- informaatiota”, ettei sitä kannata enää lisätä. Heille hittien sahaamisessa on kyse viihdyttämisestä, asiasta jota ei voi väheksyä.
”On mahtava fiilis kun näen, että ihmiset juhlivat tuttujen laulujen tahtiin. Siitä saa aivan uskomatonta energiaa”, Minn sanoo.
Aktiivisena studiomuusikkonakin tunnettu pitkän tien kulkija ei tunnusta säveltävänsä edes pöytälaatikkoon, sillä ”se hukkuisi kuitenkin kaiken muun sekaan”.
”Säveltäminen ja viihdyttäminen ovat kaksi eri polkua samaan päämäärään, työkalut vain ovat erilaiset”, laulusolisti Imre jatkaa. ”Aina on joku, joka tekee laulun ja joku joka esittää sen. Joskus ne kaksi ovat sama henkilö.”
Tietenkin viihdyttäminen on yhtyeelle myös elämänedellytys. Jokailtaisella sahauksella maksaa kummasti vuokran ja makkaran leivän päälle.
Varustamot, etenkin Silja Linen hiljattain ostanut Tallink, ovat muusikkojen mukaan Viron artistien merkittävin työllistäjä. Kilpailu laivoille pääsystä on kovaa. Artistit eivät ole laivayhtiön palkkalistoilla vaan työskentelevät tilauksesta Tallinkin omistamalle ohjelmatoimistolle. Reiteillä, joilla suomenkielistä musiikkia ei tarvita yhtiö on jo käyttänyt bulgarialaisia yhtyeitä, jotka soittavat virolaisia halvemmalla.
Yrityksen tilaamasta esityksestä maksetaan Virossa parhaimmillaan noin tuhat euroa, mutta laivalla summa on todennäköisesti tätä pienempi. Heartbeatin jäsenet eivät paljasta liksojaan. He tulevat omien sanojensa mukaan hyvin toimeen, mutta pelkäävät selvästi Itä-Euroopasta tulevaa kilpailua – ennen muuta jos EU laajenee vielä idemmäs.

Paluumatka Helsinkiin on huomattavasti edellisiltaa rauhallisempi. Ryhmä fuksiristeilyn väsyttämiä opiskelijoita istuu laivan yökerhon pöydässä ja siemailee hiljaisina virvoitusjuomia. Joku jaksaa vielä taputtaa, kun yhtye soittaa sähkörummuilla ja syntetisaattorilla väritetyn version Tony Christien Amarillosta. Yksinäinen pikkulapsi kirmaa lavalle tanssimaan.
Bändin keulakuva 29-vuotias solisti Imre Mürk laulaa tunteella. Hän on kasvanut Virossa, jossa taustalla soittavien konkarien kokema neuvostoaika on läsnä vain muistoissa. Musiikista puhuessaan taidelaitosten johtamista Tallinnan taideakatemiassa opiskeleva nuori mies mainitseekin rahan useammin kuin musiikillisen menestyksen. Puheessa vilahtelevat kysyntä, tarjonta ja musiikkimaailman taloudelliset lait.
”Musiikkimarkkinat ovat ihan kuin mitä tahansa bisnestä, on jotakin mitä ostetaan ja jotakin mitä myydään. On aina helpompaa kapinoida järjestelmää vastaan kuin yrittää ymmärtää tai käyttää sitä hyväksi.”
Mürkillä on oma nuorisopoppia levyttävä yhtye, Pilvepüüdjad, mutta hän ei näe musiikin kirjoittamisessa tai keikkailemisessa sen suurempaa mystiikkaa.
”On yksi asia haaveilla isoista lavoista ja menestyksestä ja toinen asia toteuttaa unelmansa. Usein on parempi, että haaveet pysyvät haaveina, sillä ei tähtien kiertue-elämä todellisuudessa ole sen ihmeellisempää.”
Mürk päätyi Heartbeatiin juuri oman bändinsä kautta. Edellisen laulajan lähdettyä Tallinnan muusikkopiirit viestittivät kaihoisalla äänellä laulavasta nuoresta miehestä, joka sopisi yhtyeeseen. Yhden koelaulun jälkeen sopimus oli selvä, eikä opiskelijan kannattanut kieltäytyä säännöllisistä tuloista.
Pilvepüüdjadin riveissä Mürk ei toistaiseksi ole rikastunut. Yhtye ei ole menestynyt kaksisesti Virossa. Yhden julkaistun levyn kappaleet ovat soineet jonkin verran radiossa, siinä se.
Heartbeatin solistina Tallinnan ja Helsingin välillä tulot ovat taatut.
Siinä missä yhtyeen vanhemmat jäsenet viihdyttävät päivätyökseen tavoitteenaan selvitä huomisesta, uskoo Mürk, että tulevaisuuden Eestissä mahdollisuudet ovat liki rajattomat.
”Miksi lähtisin Virosta minnekään nyt, juuri kun olemme jättämässä puoli Eurooppaa taaksemme?”

Jussi Pullinen
Kuvat Timo Wright