03. marraskuuta 2006
Teksti:

”Kun olen stressaantunut tai minulla on jokin vaikea tilanne, minulla on tapana halailla puita.
    Kotipihallani Espoossa kasvaa kaksi korkeaa mäntyä. Kun kohtaan ongelmia, menen makaamaan riippukeinuun niiden väliin. Siellä oivallan asioita parhaiten.
    En yleensä mainitse ihmisille, että myös halailen mäntyjä. Ihmistenkin halailu rauhoittaa, mutta ihmiset ovat harvoin niin tyyniä kuin puut.

Pienenä vietin paljon aikaa luonnossa, mutta lapsuuden jälkeen se jäi taka-alalle. Kun elämä sitten kävi hirveän hektiseksi, löysin uudestaan luonnon ja puiden rauhoittavuuden.
    Jos ehdotan jollekin puiden halailua, sitä pidetään usein nolona. Kerran ehdotin aina stressaantuneelle ystävälleni, että hän katselisi kasveja ja puita viisitoista minuuttia päivässä. Niistä huomaa miten yksinkertaista elämä lopulta on.
    Hän ei oikein uskonut minua. Jos itse tuntee, että puut ovat sieluttomia, eivät ne silloin rauhoitakaan. Tuntuu, että kaikkein hermostuneimmat ihmiset pitävät puiden halailua eniten humpuukina.

Luonnosta erottautuminen kuuluu usein itsenäistymiseen. Välillä olisi silti syytä muistaa palata juurilleen.
    Minulle kotipihan männyt ja metsä ovat kaikkein tärkeimpiä paikkoja. Kotonanikin on puita, palmuja. Ne ovat ikävä kyllä hirveän herkkiä. Palmuja ei saa paljoa liikuttaa eikä siksi halatakaan. Niille sitten juttelen enemmän kuin halailen.

Laura Andersson