Meänkieli, heän kieli

T:Teksti:

”Mikä tämä on?” opettaja Astrid Krooka kysyy suomeksi ja osoittaa liitutaululle piirtämäänsä omenaa. On meneillään tokaluokkalaisten oppitunti eräänä syyskuisena perjantaiaamuna Ruotsin Pajalassa.
    Kukaan oppilaista ei osaa tai viitsi vastata kysymykseen.
    Tekisi mieli sanoa, että hölmöt, det heter omena.
    Onneksi pidän suuni kiinni, sillä omena olisi väärä vastaus. Det heter äpyli.
    Olemme Tornionlaaksossa, ja täällä puhutaan meänkieltä.

Muistattehan vielä Mikael Niemen mainion romaanin Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä? Tänä syksynä Niemi on jälleen julkaissut kirjan, joka käsittelee hänen kotikuntaansa, Ruotsin Tornionlaaksossa sijaitsevaa Pajalaa.
    Mies joka kuoli kuin lohi ilmestyy suomeksi Liken kustantamana tänään. Se on dekkari, jossa tukholmalainen naisetsivä matkustaa Pajalaan selvittämään vanhan tullivirkailijan murhaa. Etsivä joutuu samalla tutustumaan myös tornionlaaksolaiseen kulttuuriin ja kummalliseen meänkieleen.
    Niemi vaikuttaa melkoisen kotiseuturakkaalta. Hän muutti takaisin synnyinseuduilleen Pajalaan kahdeksan vuotta sitten ja on sen jälkeen lakkaamatta ylistänyt kotiseutunsa upeutta ja vetovoimaa. Mutta miksi hän intoilee meänkielestä? Osaako hän edes itse sitä?
    ”Ei ole minun muudersprookki”, Niemi sanoo puhelimessa suomeksi – tai no, osin suomeksi. Muudersprookki tarkoittaa äidinkieltä ja on varsinainen tyyppiesimerkki tornionlaaksolaisten tavasta muodostaa sanoja: otetaan ruotsinkielinen sana, kuten moderspråk, ja lisätään loppuun i.
    Sitten jatkamme keskustelua ruotsiksi.
    ”Juureni ovat suomenkieliset. Isäni puhui pelkästään suomea kouluun mennessään, ja koulussa häntä rankaistiin siitä”, Niemi kertoo.
    Hän kertoo surevansa sitä, että meänkieli on kuolemassa. Huoli käy hyvin ilmi Mies joka kuoli kuin lohi -romaanista. Vaikuttaa suorastaan siltä, että kirjailija käyttää teosta tornionlaaksolaisten äänitorvena.
    ”Ilman muuta. Niin minä tein Vittulanjänkässäkin.
    Niemen mukaan ruotsalaiset tuntevat huonosti Tornionlaakson historiaa.
    ”Etelä-Ruotsissa ihmetellään, miksi me puhumme suomea. He luulevat, että olemme Suomesta.”
    Eipä taida Suomessa olla historiantuntemus paljon paremmalla tolalla, niin että otetaan pieni kertaus.

Kun Ruotsi menetti Suomen Venäjälle Suomen sodan jälkeen vuonna 1809, keisari Aleksanteri I päätti, että uusi valtakunnanraja kulkekoon Tornionjokea pitkin. Tornionlaakson suvut, kylät ja tilukset jakautuivat kahtia.
    Joen itäpuolelle jäi 11 000 tornionlaaksolaista. He saivat suomalaisen identiteetin ja kulttuurin, mutta joutuivat kärsimään kansalaissodan ja Lapin sodan.
    Länsipuolen 8 000 tornionlaaksolaista pääsivät nauttimaan rauhasta ja kasvavasta vauraudesta, mutta kieliasia jäi hiertämään.
    Uudessa kirjassaan Niemi kuvailee Ruotsin tornionlaaksolaisten joutuneen ”hiipimään läpi koko 1900-luvun ruotsalainen karttakeppi selkärankaan istutettuna”. Ruotsissa ei nimittäin pitkään aikaan suvaittu muita kieliä kuin ruotsi. Siksi Niemen isää ja lukemattomia muita tornionlaaksolaisia rankaistiin koulussa suomen puhumisesta. Siksi meänkieli ja suomen kieli alkoivat kehittyä eri suuntiin ja siksi ruotsalaisessa Pajalan koulussa opetetaan lapsille, että omena on äpyli.
    Ja siksi me nyt istumme kuvaajan kanssa kuuntelemassa meänkielen oppituntia.

Äpylin jälkeen opettelemme sanat pilvi, lumi, aurinko, lakrits, kuusi ja pipparikakko.
    Ne eivät millään tahdo jäädä lasten mieleen. Oppilaat ovat ummikkoruotsinkielisiä lukuun ottamatta kahta poikaa, joiden kotona puhutaan suomea.
    Tämä onkin Ruotsin Tornionlaakson suurin murhe. Kun uusia meänkielen käyttäjiä ei kasva, kieli on kuolemassa. Viime vuosikymmenten aikana vaara on kuitenkin tiedostettu, ja 80-luvun alussa meänkieliset nousivat taistelemaan oikeuksistaan.
    Koululaisten kielitaito ei ponnisteluista huolimatta näytä kohentuneen, mutta virallinen suhtautuminen meänkieleen on muuttunut. Se sai Ruotsissa laillisen vähemmistökielen aseman vuonna 2000. Aikaisemmin kieltä pidettiin suomen murteena.
    Uusi asema tarkoittaa muun muassa sitä, että valtio myöntää vuosittain kaksi miljoonaa kruunua (noin 220 000 euroa) meänkielisen kulttuurin tukemiseen. Kuusi vuotta sitten astui voimaan myös laki, jonka mukaan viidessä Norrbottenin läänin kunnassa on oikeus asioida viranomaisten kanssa suomeksi tai meänkielellä.
    Pajalan kouluissa käytetään meänkieltä yhden tunnin ajan viikossa koko peruskoulun ajan, riippumatta siitä, osaavatko oppilaat sitä. Yleensä aina joku luokassa osaa ja voi tulkata muille.

Oppitunti päättyy. Kävelemme kylän raitin yli toiseen tärkeään meänkielen linnakkeeseen: Radio Norrbottenin Pajalan toimitukseen.
    Meänkielistä ohjelmaa lähetetään Ruotsin radion P4-kanavalla joka arkipäivä. Mekin pääsemme haastateltaviksi Puuta ja heinää -ohjelmaan. Ja heti perään Päivän tiimaan.
    ”Mikä sai tyttäret Pajalaan?” tiedustelee toimittaja Karl-Axel Juntti. Me olemme tyttäriä. Naisia ei Tornionlaaksossa olekaan, on vain vaimoja ja tyttäriä.
    Olemme iloisia siitä, että meidät lasketaan vielä tyttäriksi.

Meän raatiossa työskentelee myös varsinainen meänkielen veteraani, toimittaja Bertil Isaksson . Vuonna 1981 hän oli perustamassa tornionlaaksolaisten omaa etujärjestöä STR-T:tä (Svenska Tornedalingars Riksförbund – Tornionlaaksolaiset). Järjestö taistelee tornionlaaksolaisten oikeuksista ennen kaikkea kieliasioissa.
    Isaksson esiintyy myös Mies joka kuoli kuin lohi -kirjassa. Siinä on mainittu nimeltä peräti 40 pajalalaista, mutta Bertil Isakssonille Mikael Niemi on omistanut kokonaisen luvun. Kirjailijan mukaan se on kunnianosoitus Isakssonille, joka ”on ollut niin uskomattoman tärkeä Tornionlaaksolle, ettei itse edes ymmärrä sitä.”
    Nyt Isakssonilla on työkiireitä, mutta hän jää kuin ohimennen juttelemaan puoleksi tunniksi toimituksen kahvihuoneeseen.
    Isakssonin ja äsken tapaamamme opettaja Astrid Krookan Elina -tyttärelle on puhuttu kotona meänkieltä varsin systemaattisesti.
    ”Olemme vieneet Elinan pari kertaa lomalle Helsinkiin sillä ehdolla, että matkalla käytetään pelkkää suomea”, Isaksson kertoo.
    Nyt kahdeksasluokkalainen Elina puhuu sujuvaa suomea ja on isänsä mukaan hieman ylpeäkin, kun saa meänkielen tunnilla toimia tulkkina luokkatovereilleen.

Lähdemme käymään ”viereisessä kylässä”, jonne on 70 kilometriä matkaa. Kylän nimi on Kangos, ja paikallisten kielisääntöjen mukaan lähdemme Kangoseen.
    Kangosessa asuu kirjailija ja runoilija Mona Mörtlund , jonka puoliksi meänkielinen näytelmä Regnblommorna är vackra i år esitettiin alkusyksystä Tukholman Dramaten- teatterissa. Tästä pajalalaiset ovat erityisen ylpeitä. Kieltä, jota ennen häpeiltiin, kuulee nyt maan arvostetuimmalla näyttämöllä.
    49-vuotias Mörtlund on syntynyt Pajalassa ja asunut välillä Kiirunassa, Tukholmassa ja Luulajassa mutta ”palannut aina takaisin”. Hän puhuu kauniisti soljuvaa meänkieltä.
    ”Mie freistaan fundeerata niin, että jos tulee tänne sadan vuoen päästä, kattoo ja kuulee, niin en mie usko, että täällä paljon meänkieltä puhutaan. Mutta ei sitä saata ylen paljon fundeerata niitä asioita. Tänä päivänä puhutaan meänkieltä, ja se on hyvin tärkeä kieli meille.”
    Mörtlundin ura kirjoittajana alkoi hänen työskennellessään 1980-luvulla esikoulunopettajana. Hän halusi kovasti opettaa lapsille meänkieltä, mutta ongelma oli, ettei mitään oppimateriaalia ollut olemassa. Mörtlund valitti asiasta sosiaalihallitukseen.
    Sosiaalihallitus antoi hänelle tehtäväksi kiertää ympäri Tornionlaaksoa ja kerätä vanhoja loruja, lauluja ja satuja. Kuin Elias Lönnrot .
    Mörtlundin ja Monica Johanssonin keräämistä loruista syntyi meänkielinen lastenkirja Moron, moron ostaks poron, joka julkaistiin vuonna 1986. Kirjasta otettiin 3500 kappaleen painos, jota sai tilata ilmaiseksi kouluihin ja koteihin. Se loppui kuudessa viikossa.

Syyskuun viimeinen lauantai on jokasyksyisen Römppäviikon finaalipäivä, ja silloin nurmikentälle keskelle Pajalan kylää pystytetään markkinat. Römppäviikon aikana Pajalan eri kylissä järjestetään musiikkiesityksiä, maatilavierailuja, luentoja ja muita aktiviteetteja, ja joka ilta on tanssit.
    Pienestä syyskuun pakkasesta huolimatta markkinoilla on puolelta päivin jo paljon väkeä. Mikael Niemikin seisoskelee yleisön joukossa tyhjien lastenrattaiden jatkeena. Perinteinen saunomiskilpailu on alkamassa, ja nurmikentälle rahdatun saunan edessä pyörii puolialastomia kilpailijoita.
    Kilpailun juontaja puhuu ruotsia. Julkisissa tilanteissa ruotsi on nykyisin varmempi valinta. Kaikki ymmärtävät varmasti.
    Kovaäänisistä raikaa kappale, jonka kertosäkeessä hoetaan, että ei se kannatte. Kysyn vieressäni avotulen ääressä lämmittelevältä toimittaja Karl-Axel Juntilta, mistä laulu kertoo.
    ”Tornionlaaksossa on aina ajateltu, että ei täällä kannata tehdä tai yrittää mitään, kun ei se onnistu kuitenkaan. Eli että ei se kannatte”, Juntti selittää.
    Lienee yleinen hokema näillä leveysasteilla Suomessakin. Kylät tyhjenevät, työttömyys kasvaa ja kulttuuri kuihtuu.
    Pajalastakin maatalous ja muut vanhat elinkeinot ovat kadonneet lähes kokonaan. 50 vuotta sitten täällä oli 5000 metsätyömiestä, nyt enää 200. Ylivoimaisesti suurin työllistäjä on kunta. Muita merkittäviä ovat pari elektroniikkayritystä, kaksi sahaa, ikkunatehdas ja nahkatehdas.
    Mutta kulttuuri ei ole kuollut, päinvastoin. Paluumuuttajakirjailijoiden lisäksi Pajalasta löytyy vuonna 1984 perustettu Tornionlaakson teatteri, joka on levittäytynyt Pajalasta Haaparantaan ja Kiirunaan.
    Teatteritoimintaan osallistuu vuodessa yli 600 harrastelijaa ja yli 8000 katsojaa. Teatterilla on jo kolme palkattua ohjaajaa ja teatterinjohtaja.
    Pajalalaisten seuraava haaste on tehdä vireästä kulttuurielämästä myös taloudellisesti kannattavaa. Paljon kaupungissa on jo muuttunutkin sen jälkeen, kun Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä nousi maailmanmenestykseen.
    ”Täällä on kulkenut nyt pari vuotta matkailujärjestäjiä koko Euroopasta. Ja tämähän vaikutti hallituksen päätökseen, että me saimme lentokentän”, kertoo markkinoilla tapaamamme Pajalan kunnanjohtaja Bengt Niska .
    Huh! Siinä on yhdellä romaanilla ansioita.
    ”Mikaelin Vittula-menestys on yksi tekijä siinä, mutta ei, ei ainoa”, Niska tarkentaa.
    ”Tornionlaakson teatterin ja kymmenien muiden tekemä kulttuurityö ovat kaikki yhdessä vaikuttaneet siihen, että on onnistuttu.”
    Niska myöntää, että Pajalan kunnanjohtajana on tällä hetkellä ihan mukava olla. Muuttotappiokin kääntyi tänä vuonna yhden asukkaan verran voitoksi, ensimmäistä kertaa 20 vuoteen.
    Kunnanjohtajalla on markkinoilla myös työtehtävä. Hän luovuttaa 3000 kruunun stipendin lupaavalle pajalalaishiihtäjälle, Charlotte Kallalle . Lisäksi Kalla saa Niskalta Ikean keltaisen t-paidan. Ikea avaa uuden tavaratalon läheiseen Haaparantaan marraskuussa.
    ”Tämä paita on yksi symboli sille, että `ei se kannatte` ei enää ole totta. Kyllä se kannattee!” Niska julistaa.

Kirjailija Mikael Niemi esiintyy Pajalan jokavuotisella Römppäviikolla. Hän on iloinen tornionlaaksolaisen kulttuurin virkistymisestä. ”Vaikka meänkieli ehkä kuoleekin, niin ainakin meillä on hauskaa kituessamme.”

Illalla Pajalan urheiluhallissa järjestetään Römppäviikon päättäjäistanssit. Vähintään puoli kylää on tullut paikalle juhlimaan. Nuoriso tosin juhlii tien toisella puolella, kylän ainoassa baarissa.
    Bertil Isaksson käy hakemassa helsinkiläisiä tyttäriä tanssimaan ja opettaa huomaavaisesti hitaan foxin askeleet.
    Tanssin lomassa Isaksson kysyy:
    ”Oletteko saaneet, mitä tulitte hakemaan?”
    Nyökkään innokkaasti ja kiittelen avusta. Kyllä vain. Olemme saaneet tietoa ja haastatteluja enemmän kuin tarpeeksi. Olemme nähneet, että meänkieliaktiivit taistelevat kynsin hampain oikeuksistaan. He tahtovat lisää kouluopetusta meänkielellä, oman kielilautakunnan johtamaan kielen standardisointia, kielikoulutusta opettajille. Ja tietysti määrärahoja vähän siihen sun tähän.
    Olen vaikuttunut alueen vilkkaasta kulttuurielämästä, innokkaista amatööriteatterilaisista ja kulttuurialan ihmisten paluumuutosta.
    Mutta kieli. Se minua häiritsee edelleen. En pysty ajattelemaan meänkieltä omana kielenään. Se kuulostaa aivan suomelta lievällä murteella. Siksi minun on vaikea yhtyä tornionlaaksolaisten huoleen kielen tulevaisuudesta.
    Erityisen vaikea on käsittää, miksi meänkieltä pitäisi opettaa koulussa. Opettaisivat suomea! Siihen olisi kirjat ja muut oppimateriaalit valmiina, eikä opettajien tarvitsisi miettiä, miten kieltä kirjoitetaan. Meänkielen standardisaatio on niin kesken, että oikeinkirjoitus vaihtelee kylästä ja talosta toiseen.
    En yhtään ihmettele, etteivät koululaiset halua opiskella meänkieltä, jos tarjolla on oikeitakin kieliä, kuten saksa tai ranska. Tai suomi, jota voisi puhua vaikkapa siellä Haaparannan Ikeassa.
    Ennen tansseja olen käynyt tapaamassa kielenkääntäjä Sixten Johanssonia läheisessä Köngäsen kylässä. Hänen mielestään meänkielestä ei missään nimessä pitäisi tehdä kirjakieltä. Meänkieli häiritsee niin ruotsin kuin suomenkin oppimista.
    ”Tässä tehdään iso karhunpalvelus lapsia kohtaan ja käännetään selkä Suomen kulttuurille ja sen mahdollisuuksille”, Johansson julisti. Esimerkiksi suomenkielisen kirjallisuuden lukeminen käy meänkielisiltä sittenkin vähän työläästi.
    Puran hämmennykseni Bertil Isakssonille urheiluhallin tanssilattian reunalla. Hän alkaa selittää yli tanssiorkesterin soiton ja muun metelin, että nyt on liian myöhäistä.
    ”Olisihan se minustakin paras ratkaisu, mutta se olisi pitänyt tehdä 70 vuotta sitten. Kieliasiaan liittyy ihmisillä aivan liikaa emootiota.”
    Jokseenkin saman vastauksen olen saanut jokaiselta meänkieliaktiivilta, jolle olen asiaa ihmetellyt. Niin sanoi Mikael Niemikin:
    ”Olisihan suomen opettelu käytännöllisempää. Ja hyödyllisempää. Mutta se ei ole realistista.”

Kun palaamme Helsinkiin, etsin käsiini suomalaisen meänkieliasiantuntijan. On saatava kuulla, pidetäänkö meänkieltä Suomen tiedepiireissä oikeana kielenä.
    Suomen kielen professori Harri Mantila Oulun yliopistosta kertoo, että kielen voi määritellä joko lingvistisellä tai poliittisella kriteerillä.
    ”Lingvistisen kriteerin mukaan meänkielen rakenne on niin lähellä suomea, että se on pelkkä murre. Tai voi sen sanoa toisinkin päin: että suomi on meänkielen murre. Ei meidän pidä olla mitään isoveljiä.”
    Poliittinen kriteeri taas toimii niin, että jos kielten välissä on valtakunnanraja, ja erityisesti jos toinen puoli haluaa identifioitua eri ryhmäksi, niin murrettakin voidaan pitää kielenä.
    ”Jos näin ajatellaan, meänkieli on tottakai oma kielensä. Ja tämänhän Ruotsi jo tunnustikin.”
    Mantilan mukaan poliittinen kriteeri on usein lingvististä tärkeämpi. Hän huomauttaa myös, että kielivähemmistöt ovat alkaneet nostaa päätään ja vaatia oikeuksiaan ympäri maailman.
    Erityisen vilkasta on ollut Suomen lähialueilla. Norjassa kveenin kieli sai virallisen vähemmistökielen aseman tänä vuonna, ja Venäjän Karjalassa hyväksyttiin 2004 kielilaki, joka edistää karjalan, vepsän ja suomen kielten säilymistä. Virossa keskustellaan kiivaasti etelä-viron kielen asemasta.
    ”Nykyisin puhutaan paljon biodiversiteetistä ja sen varjelemisesta mutta unohdetaan kulttuurinen diversiteetti, esimerkiksi vähemmistökielet. Ne ovat ihan yhtä lailla vaarassa”, Mantila sanoo.
    Hyvä on.
    Tornionlaaksolaiset, ehkä olette oikeassa. Ehkä se sittenkin kannattee.

Joanna Palmén
Kuvat Katja Tähjä