Laatua, kiitos!

T:Teksti:

”Putkimies”, vastasi teini-ikäinen serkkuni äitini kysymykseen siitä, mikä hänestä tulee isona.
    Pojan isän kotona remontoitiin, eikä kunnon putkimiestä tuntunut löytyvän mistään. Kun sellainen viimein saatiin, nosti tekijä työstä mojovan liksan. Kannattava diili, päätteli serkkuni.
    Pojan urasuunnitelmat tulivat mieleeni, kun kuulin pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) toteavan, että Suomessa on painotettu jo liiaksi korkeakoulutuksen merkitystä. Vanhasen perusteluna oli, että globaalin kilpailun kiristyessä myös korkeaa osaamista vaativa palvelutyö saattaa siirtyä ulkomaille. Matalampaa ammatillista koulutusta vaativat palvelut sen sijaan jäävät. Putkimiehille ja perushoitajille on siis jatkossa töitä ja kansakunnan vanhetessa myös tarvetta.

Pääministeri otti myöhemmin osan kommentistaan takaisin. Valitettavasti, sillä hän puhui asiaa.
    Tällä hetkellä Suomi tarjoaa korkeakoulutusmahdollisuuden yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa laskennallisesti jopa 65 prosentille ikäluokasta. Korkeakoulutusmäärät ovat kasvaneet jatkuvasti jo parinkymmenen vuoden ajan. Nykytahdilla jo vuonna 2015 ollaan osassa maata tilanteessa, jossa korkeakoulupaikka on tarjolla jokaiselle sen haluavalle.
    Hienoa, ajattelisi tietenkin joku, kaikille tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet!
    Tasa-arvoiset tosiaan. Koko ikäluokka koulutetaan korkeasti tasapuolisen kehnoon laatuun. Hyvä osuus ikäluokasta päätyy valmistuttuaan työttömäksi, koska tarvetta olisi aivan toisenlaiselle, käytännöllisemmälle osaamiselle.
    Fiksu ja taloudellinen juttu, eikö vain?

Tämän lehden sivulla 5 kerrotaan, että 70 prosenttia helsinkiläisistä korkeakouluopiskelijoista kannattaa yliopisotasoisen koulutuksen määrien leikkaamista. Ylioppilaslehden kyselyyn vastanneiden kommenteissa toistui satoja kertoja sana kortisto. Opiskelijoiden suuri ja aiheellinen pelko oli, ettei valmis maisteri saa koulutustaan vastaavaa työtä. Viime vuosina korkeakoulutettujen työttömyysprosentti on junnannut paikallaan siinä missä kokonaistyöttömyys on laskenut tasaisesti.
    Vastaajat pelkäsivät myös koulutuksen laadun puolesta. Nykyisillä koulutusmäärillä luentosalit ovat tupaten täysiä, jos luentoja edes järjestetään – ainahan voi tenttiä. Opettajilla ei ole aikaa ohjata työtä, ja tieto valuu harakoille.
    Suuret koulutusmäärät ja yliopistojen tiukoille ajettu talous toimivat siis huonosti yhdessä. Tilannetta ei helpota yliopiston tulosrahoitusmalli, joka rohkaisee kouluttamaan mahdollisimman monia, ei mahdollisimman laadukkaasti.

Opetusministeriö ryhtyy pian valmistelemaan linjausta maan korkeakoulupolitiikan suunnasta vuosiksi 2007-2011. Ajatus koulutusmäärien leikkauksesta, alakohtaisesti niin yliopistoissa kuin ammattikorkeakouluissa, kannattaa ottaa tässä yhteydessä vakavasti.
    Opiskelunsa aloittavan on voitava luottaa siihen, että luennoilla istuminen palkitaan koulutusta vastaavalla työllä.
    Lopulta lienee niin, että kaivattuja huippuosaajia syntyy panostamalla koulutuksen laatuun, ei sen määrään. Korkeakoulutuksen varauksettomasta ihannoinnista luopumalla huippuosaajana osataan ehkä tulevaisuudessa pitää myös ammattitaitoista putkimiestä.
    Toivon todella, että serkustani tulee sellainen.

Elina Kervinen