08. syyskuuta 2006
Teksti:

Turku paloi vuonna 1827. Palon jälkeen Carl Ludvig Engel suunnitteli Turun keskustan asemakaavan, joka vakiintui turkulaisten päättäjien ajatusjuoksun perusmalliksi, perustaksi sulkeutuneisuudelle ja nurkkapatriotismille.
    Kun eurooppalaistunut Suomi 174 vuotta myöhemmin avaa Airiston portin mannermaiselle kulttuurille ja juhlii Turun kulttuuripääkaupunkivuotta, asiat tuskin ovat liiemmin muuttuneet.
    Kaavamaiset, kulttuuria tuntemattomat ajattelumallit sekä monumentaalisten suurproduktioiden tukeminen kertovat historiattomasta näköalattomuudesta. Samaan aikaan kaupungin tuki taiteen vapaalle kentälle on olematonta. Erityisesti tästä kärsii kirjallisuus.
    Jotta historiaa olisi, sitä täytyy tehdä. Se onnistuu ruokkimalla nykyistä kasvualustaa, ruohonjuurta ja olemassa olevaa kenttää. Matti Salmisen Lentävän hollantilaisen rahoittamisen sijasta pitäisi kehittää Turun Taideakatemiasta valmistuville taiteilijoille työmahdollisuuksia, -tiloja ja tukea.

Olen istunut puolentoista vuoden ajan Turun kulttuurilautakunnassa ja ymmärrän päätöksenteon ongelmat lautakunnan kannalta. Kahden suurimman puolueen yhteinen päätäntävalta ja horjumaton ryhmäkuri estävät uusien tuulien virtauksen.
    Pienempien ryhmien olemassaolo ja päätäntämahdollisuudet ovat kyseenalaisia. Edustuksellinen lähidemokratia on kaukana, kun vain suurimman porvari- ja suurimman työväenpuolueen edustajien mielipiteillä on väliä.
    Sveitsiläisen Mario Bottan mukaan muisti on arkkitehtuurin perusta. Ajatusta ei selvästi jaeta Aurajoen rannoilla. Turun tila- ja kiinteistöpolitiikka nimitäin jatkaa kulttuuripolitiikan viitoittamaa kärsimysten tietä.
    Vanhan puutalokannan loputon vainoaminen ja kiinteistörakennuttajien yletön suosiminen pelottavat historiallisten asuinalueiden Port Arthurin, Martinmäen, Pohjolan ja Raunistulan asukkaita. Kulttuuripääkaupunki haluaa hävittää historiansa ennen juhlavuottaan.
    Turku 2011 -hankkeen webbisivuilla introdemo hehkuttaa väsynyttä konsulttijargonia. Teksti kuuluu: ”Tahto uusiutua ja kohdata. Rohkeus katsoa eteenpäin ja kehittyä.” Viimeisessä lauseessa painotetaan voimaa ja yrittäjyyttä.
    Tällaisessa ajattelussa taiteella on välinearvo, jolla tuodaan muuten kuihtuvaan kaupunkiin matkailua ja sijoituksia. Taide on olemassa ja sitä voidaan käyttää hyväksi puheretoriikassa, mutta itseisarvoinen kiinnostus sitä kohtaan on mitätöntä.
    Tahto uusiutua tarkoittaa historian hävittämistä ja tulevaisuuden unohtamista; Turku elää hampurilaiskulttuuria myös Hesburgerin ulkopuolella.

Olen käsittänyt, että eurooppalaisuus kiinnittyy aikaan ja historian jatkumoon vastakohtana amerikkalaiselle kiinnittymättömyydelle.
    Kun yhdysvaltalainen kertakäyttökulttuuri rantautuu Suomen entiseen pääkaupunkiin, voidaan Turusta kenties käyttää siitä jo useimmiten käytössä olevaa ruumiinaukkoon viittaavaa termiä.

Ville Hytönen

Kirjoittaja on turkulainen runoilija, keittokirjailija ja Savukeidas Kustannuksen kapteeni.