Ryhdyin viime talvena tutkimaan Kiusattujen tuki -nimisen yhdistyksen asioita, joista kerrotaan tämän lehden sivulla 5. Kymmenien työtuntien jälkeen en vieläkään tiedä, onko yhdistyksessä ja siihen liittyvässä yrityksessä todella toimittu epärehellisesti.
Oli tai ei, en hyväksy lahjoituksilla pyörivän yhdistyksen toiminnassa sitä, ettei se suostu selvittämään avoimesti, mihin rahat on käytetty. Konkurssi ei ole mikään selitys, päinvastoin. Sitä suuremmalla syyllä vastuuhenkilöiden täytyy tehdä tiliä tekemisistään.
Pidän myös eettisesti arveluttavana, että lahjoitetusta varoista suurin osa valuu muualle kuin siihen toimintaan, johon lahjoittaja on ne tarkoittanut. Kiusattujen tuen julkaiseman lehden tilausmaksuista ja yritysten kannatusilmoitusten tuloista suurin osa jäi myyntiä hoitaneeseen markkinointiyhtiöön. Kiusattujen tuki oy:lle jäi neljäsosa, josta sen on täytynyt maksaa muun muassa lehden teko ja postitus.
Kuinka moni tilaajista olisi maksanut lehdestä, jos olisi tiennyt, kuinka häviävän pieni osa heidän antamastaan rahasta oikeasti päätyi auttamaan kiusattuja ja heidän perheitään?
Lainsäädännöllä on yritetty puuttua tämän kaltaiseen arveluttavaan keräystoimintaan, mutta se on hankalaa. Viranomaisten on vaikeaa osoittaa pitävästi, että lahjoittajaa on erehdytetty, jos luvattuun tarkoitukseen menee edes pieni osa myyntituloksesta.
Kammottavinta kiusattujen tuen asioiden selvittelyssä oli se, miten tavallisena moni jututtamani juristi ja järjestömaailman ihminen ylipäätään piti kyseenalaista varainhankintaa.
”Se on sitä säälibisnestä”, eräs juristi sanoi.
Koska viranomaisten keinot valvoa hyväntekeväisyysalaa ovat rajalliset, lahjoittajien pitäisi olla tarkempia siitä, mihin he rahojaan pistävät. Toisaalta hyväntekeväisyysjärjestöt itse voisivat siistiä alaa kehittämällä valvontaa. Esimerkiksi tästä käy Vastuullinen lahjoittaminen eli Vala, joka velvoittaa jäsenjärjestönsä noudattamaan omaa eettistä säännöstöään ja ilmaisemaan selkeästi, mihin rahat on käytetty. Valan jäseniä ovat muun muassa Amnesty ja Greenpeace.
Maria Mustranta
