Mitä olen oppinut: Sari Baldauf

T:Teksti:

Tuntuu, että liian usein ihmiset eivät ole kovin onnellisia tässä maailmassa, koska he yrittävät täyttää muiden odotuksia. En itse yrittänyt elää vain muiden odotusten mukaan nuorenakaan, mutta oman itsen löytäminen vie toki aikansa. Esimerkiksi opiskelin hirveän nopeasti ja suorituspaineisesti. Olin 21-vuotiaana ekonomi.
    Sen oppiminen vei aikansa, että aina ei tarvitse olla niin suunnitelmallinen ja tehokas; että asettaa tavoitteita ja sitten vain lähtee toteuttamaan niitä. Välillä pienet sivupolut ja laajempi elämän ymmärtäminen ovat hyväksi. Aloin ymmärtää yli kolmekymppisenä, ettei suorittaminen ole kaikkein tärkeintä. Osittain positiivisten elämänkokemusten kautta, mutta myös isojen henkilökohtaisten haasteiden, menetysten ja surujen kautta. Ihminen, joka oli tottunut ajattelemaan, että kaiken voi suunnitella, joutui huomaamaan, ettei kaikkea voi hallita.
    Sille pitää olla avoin, että kaikkeen ei pysty. Ei silti pidä nostaa hanskoja pystyyn.

Mietiskelin 90-luvun lopulla, että haluaisin parantaa maailman tilaa muutenkin kuin liiketoiminnalla. Halusin suunnata energiani lapsiin ja nuoriin. Optioista ja kaikesta muusta johtuen minulla oli mahdollisuus pistää siihen myös omia resursseja. Olen ollut International Youth Foundationin hallituksessa nyt kuusi vuotta. Se on osittain hirveän ruohonjuuritason työtä, toisaalta ihan samanlaista kuin yrityksen asioiden miettiminen. Autan ihmisiä pääsemään tavoitteisiin ja mietin, mitä pitää priorisoida, että toteutus olisi tehokasta.
    Ihmiset osallistuvat eri tavoin yhteiskunnalliseen toimintaan. Olen kokenut tämäntyyppisen, myös hyvin kansainvälisen työn itselleni motivoivammaksi.
    Nuoriin haluan keskittyä, koska uskon pystyväni näin vaikuttamaan parhaiten siihen, millainen tämä maailma on jatkossa. On hyvä antaa mahdollisuuksia sille, että uudet, raikkaammat ajattelumallit pääsevät vaikuttamaan. Maailman väestöstä yli 50 prosenttia on alle 25-vuotiaita. Sillä on iso merkitys, millaisiksi nuoret kokevat mahdollisuutensa maailmassa.
    Työssä nuorten kanssa eri puolilla maailmaa olen nähnyt, mikä voima ja energia heissä piilee. Suhteellisen pienellä avulla voi saada paljon aikaiseksi. Kun ryhmä nuoria pääsee alkuun jossakin, yleensä he haluavat päästä auttamaan muita.
    Nuorten mellakoinnit ovat ainakin toisinaan mielestäni ilmaus siitä, että he kokevat, että heillä ei ole vaikutuskanavia eikä heitä kuunnella ja oteta mukaan. Kun mennään istumaan keskelle katua ja pysäytetään liikenne, kyllähän siihen herätään. Se on energiaa, joka etsii ulospääsyä. Joko sille löytyy positiivinen reitti tai ei.
    Suvaitsemattomuuden ja monikulttuurisuuden ymmärtämättömyyden edessä meillä on aika tie tallattavana. Minua ei kuitenkaan hävetä suomalaisten puolesta. Ennemminkin sanoisin, että usein ottaa päähän.

Lähden siitä, että olen täällä oppimassa jatkuvasti. Ne ovat hienoja hetkiä, kun on ymmärtänyt, miten jokin asia toimii, esimerkiksi liike-elämässä tai italian opinnoissa. Olin viime syksynä Firenzessä italiankurssilla ja yhtenä iltana jossakin kirkossa huomasin, että yhtäkkiä ymmärsin kaiken, mitä opettaja kertoi maalauksista.
    Töppäillyt olen tietenkin, niin kuin kaikki muutkin. On asioita, joista olen ollut kovin pahoillani, kun olen esimerkiksi loukannut ihmisiä. Mutta tällaiset asiat olen aina pyrkinyt sopimaan nopeasti. Ihmisiä, jotka ovat opettaneet minulle paljon, on monia. Ammatillisia asioita tietenkin, mutta tärkeimpiä ovat ne, jotka ovat opettaneet elämästä. Syväviisaat, elämänsä kanssa tasapainossa olevat ihmiset, jotka eivät ole ylpeitä vaan oikealla tavalla nöyriä. He ymmärtävät, että osaaminen ei vähene jakamalla. He uskaltavat keskustella suoraan ja avoimesti myös vaikeista asioista.
    Tieto on sellainen voimavara, että mitä enemmän sitä jakaa, sitä enemmän se jalostuu. Mitä pidän suurimpana saavutuksenani? Moni sanoisi varmaan, että no kun se oli siellä Wall Street Journalin ja Financial Timesin ykkösnaisjohtajien listoilla. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta eivät kuitenkaan keskeisimpiä mittareita sille, mitä olen saanut ihmisenä aikaan. Suurimmat saavutuksen tunteet ovat liittyneet jonkin hankkeen onnistumiseen, esimerkiksi gradun valmistumiseen, mikä suuntasi paljon työuraani, samoin globaalin liiketoiminnan rakentaminen pienestä alusta yhdessä muiden kanssa. Ja suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Esimerkiksi, minulla on kaksi veljenpoikaa, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Olen monesti keskustellut heidän kanssaan ja saanut heidät ymmärtämään jotakin ilman, että on tarvinnut käskeä. Minulla on enemmän elämänkokemusta ja saatan siksi nähdä joskus asioiden seurauksia paremmin. On ollut hienoa nähdä, miten lamppu on syttynyt heidän silmiinsä.
    Hyvä johtaja kuuntelee, vetää yhteen ja vie asioita johdonmukaisesti eteenpäin, katsoo, että ihmiset kokevat työnsä miellekkääksi ja saa heidät antamaan parhaansa. Välttämättä ei pidä olla etunenässä komentamassa, vaikka varsinkin liike-elämässä on tietysti tilanteita, joissa jonkun on vain pakko päättää mitä tehdään, ei voi alkaa äänestää.
    Itse olen välillä varmaan hyvä johtaja, välillä en niinkään. Luulen, että minulla on kyky saada ihmiset mukaan, innostumaan.

Kun nuorena aloitin Nokialla, sanoisin, että jos olisin ollut samanikäinen yhtä tarmokas ja innokas mies, minua ei olisi ehkä samalla tavalla noteerattu. Olin avustajana silloiselle yrityssuunnittelujohtajalle Pentti Korkalle ja tein valmistelevaa työtä Kari Kairamolle ja hänen kumppaneilleen. Tein siksi usein nopealla aikataululla erilaisia selvityksiä, ja jos olisin mokannut, se olisi ollut hirveän visible kanssa. Mutta en mokannut – ja olin paremmin niiden mielessä.
    Ennen Nokiaa olin kaksi vuotta töissä Abu Dhabissa Arabiemiraateissa. En lähtenyt sinne ihan vapaaehtoisesti. Ex-mieheni lähetettiin sinne työkomennukselle, kun olin 25-vuotias. Se oli aika koirakoulu siinä mielessä, miten minuun naisena suhtauduttiin. Sen jälkeen en ole kokenut, että minua olisi syrjitty, sorrettu tai aliarvioitu sukupuolen takia. Aluksi olin varmaan neljä viikkoa kotona ja sitten hankin työpaikan. Se oli amerikkalais-arabialainen viestintäï ˜yritys, joka teki dokumentteja ja mainoksia. Tehtäväni oli markkinoinnin ja myynnin hoitaminen.
    Rohkein päätökseni? Niitä on monta ja ne ovat kovin yksityisiä. Yksi oli, kun 1995 otin puoli vuotta sapattivapaata. Minut oli edellisenä vuonna nimitetty Nokian johtokuntaan ja olin vetänyt bisnestä, joka oli käynyt mielettömän kasvurysäyksen läpi. Se oli ollut sellainen seitsemän vuoden nonstop-pinnistys. Isäni oli kuollut syöpään edellisenä vuonna. Tein itselleni selväksi silloin, että kun palaan, paikkaani ei ehkä enää ole, että täytyy tehdä ihan muuta. Sitä päätöstä hyvin harva ulkopuolelta ymmärsi.
    Nokialta lähtemisessäni näkyi suunnitelmallisuuteni, en minä siitä eroon ole päässyt. Olin aikoja sitten hahmottanut elämänkaareni niin, etten ainakaan yli 20:tä vuotta ole samassa firmassa. Meni vähän kauemman kyllä. Nykyisiin tehtäviini ja olooni olen hyvin tyytyväinen.
    Jos mistään ei luovu ja anna joidenkin asioiden poistua elämästä, on hirveän vaikea luoda tilaa uudelle.
    Olen vihdoin päässyt siihen, kun reilu vuosikymmen sitten kollegani kymmenenvuotias tytär pyysi kirjoittamaan ystäväkirjaansa, mikä minusta tulee isona. Hänen mielestään oli makeeta, että minä olin naisjohtaja. Kirjoitin, että minusta tulee elämäntaiteilija.

Elina Venesmäki kuva Perttu Saksa

Sari Baldauf

* Syntynyt Kotkassa vuonna 1955
* Ei perhettä
* Kauppatieteiden maisteri
* Nokia Oyj:n entinen varatoimitusjohtaja
* Sanoma WSOY:n, Hewlett Packardin (Palo Alto/USA), F-Securen, YIT:n, International Youth Foundationin (Baltimore/USA) ja Liikesivistysrahaston hallituksen jäsen
* Savonlinnan Oopperajuhlien hallituksen puheenjohtaja ja Suomen Kulttuurirahaston hallinto- neuvoston jäsen