05. toukokuuta 2006
Teksti:

Tänään se tapahtui. Pyöräilin Taideteollisesta korkeakoulusta kotiin Töölönlahden rantaa. Yhtäkkiä minut valtasi kipeän täydellinen onnen tunne. Puristin ohjaustankoa. Väistin sorsaa. Juuri nyt olen onnellinen.
    Yli kymmenen vuotta sitten kävelin samaa rantaa lukioon. Ranteissani oli arpia, joita olin raapinut peilin sirpaleella, muuttaakseni ahdistuksen fyysiseksi kivuksi. Heittelin kiviä veteen ja mietin, tuleeko joskus aika, jolloin ei enää tuntuisi pahalta.
    Nyt ajattelin tyttöä, joka olin joskus. Halusin rutistaa häntä ja kertoa, miten paljon hyvää on vielä tulossa.

”Hurjaa, miten kaksi vuotta on mennyt”, kirjoitti päätoimittaja Esa Mäkinen muistuttaessaan tämän, viimeisen kolumnini deadlinesta. Järkytyin. En ollut tajunnut, että olen kirjoittanut näitä jo kaksi vuotta. Mihin ihmeeseen aika on kulunut? Ja mihin kuluivat vuodet aikuisen minun ja ahdistuneen lukiolaistytön välissä?
    Kun vertaan omaa ja vanhempieni elämää, yksi valtava ero on ajan jäsentymisessä. Vanhempien aika on jakautunut pitkiin, päällisin puolin selkeisiin jaksoihin. Opiskelu, avioliitto, työpaikka, asuntolaina, lapset. Minun ja ystävieni aika on sirpaleita: pätkätöitä, projekteja, vaihtuvia ihmissuhteita. Ja sirpaleiden ympärillä piinallisesti toistuvat kysymykset: Mistä saan töitä? Mitä teen elämälläni?
    Kaksi vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa kolumneja, olin juuri vaihtanut pätkätöiden epävarmuuden toiseen, suurempaan epävarmuuteen. Olin alkanut opiskella toista tutkintoa alalla, jolla ei koskaan olisi tiedossa muuta kuin ehdotonta epävarmuutta. Opiskelin, kirjoitin kirjaa ja tein repaleisia töitä. Elin vähällä rahalla ja huolehdin olemattomasta eläketurvasta. Silti tuntui oudon hyvältä. Niin kuin olisin, lähes kolmikymppisenä, löytänyt ensimmäistä kertaa edes aavistuksen paikastani maailmassa.

Hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin oletukselle, että ihmisten elämä jakautuu selkeisiin ajallisiin blokkeihin. Riekaleisessa ajassa rimpuilevat pätkätyöläiset, freelancerit ja projekteista toiseen loikkivat ihmiset jäävät helposti myös yhteiskunnallisen turvaverkon turvattomiin katveisiin. Tämän soisi muuttuvan heti.
    Minulle riekaleisesta ajasta on tullut hankaluuksista huolimatta rakasta. En enää kuvittele, että jossain elämässä odottaisi vakituinen työ tai loogisesti etenevä ura. Olen varautunut henkiseen ja taloudelliseen epävarmuuteen, ja myös tulevaisuudessa odottaviin mitä ihmettä teen elämälläni ï ˜kysymyksiin. Saavutusten sijaan aikaa paaluttavat tämän päivän kaltaiset kirkkaan onnen hetket. Kuvitelma siitä, että voi vilkuttaa tästä ajasta nuorelle itselleen ja vakuuttaa: sinä selviät kyllä.
    On ollut kivaa kirjoittaa kolumnia. Kiitän palautteesta ja toivon lukijoille onnellisia hetkiä.

Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com

Kirjoittaja on kirjailija, toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.