10. maaliskuuta 2006
Teksti:

Väestörekisterikeskuksen ylijohtajan Hannu Luntialan esikoisteos, novellikokoelma Hommes kertoo miehistä – vanhoista, vinksahtaneista, isistä, työkavereista ja puolisoista.
    Monessa tarinassa mies kurkottaa erillisyydestä kohti toista ihmistä jollakin erikoisella tavalla. Hän seuraa intohimoisesti ikkunasta vastapäisen talon naista, kirjoittaa lapsenlapselle vuosikymmenien piileskelyn jälkeen tai yrittää sopeutua uuteen kulttuuriin. Toinen useassa novellissa toistuva teema on kuoleman lähestyminen. Päivien väheneminen sysää miehet toimimaan – tajuttomuudestakin.

Luntiala näkee paljon vaivaa antaakseen tarinoiden kertojille persoonalliset äänet, mikä saa kirjan poikkeamaan virkistävästi useimmista muista novellikokoelmista.
    Kielellinen kunnianhimo ei kuitenkaan kanna koko kirjan läpi. Tekstiin on ajoittain lipsunut häiritseviä latteuksia kuten ”ihminen on loppujen lopuksi joka puolella sama” tai ”kasvoihin pitkä elämä oli piirtänyt syvät uurteet, kirkkaat silmät kertoivat kuitenkin elinvoimasta”. Ajoittain myös tuntuu, että kertojan äänen rakentaminen on noussut ensisijaiseksi tavoitteeksi ja lukijan on ponnisteltava kohtuuttomaksi seuratessaan juonta kielellisen kikkailun alta.
    Tästä huolimatta Luntiala on vetävä tarinankertoja, ja siksi kokoelma imee mukaansa. Novelleissa riittää eriskummallisia henkilöitä ja kohtaloita, erilaisia ympäristöjä sekä yllättäviä käänteitä, jotka on usein jätetty viimeisille riveille.
    Luntialalla on ollut myös malttia käännellä tapahtumia ajoittain hyvinkin pienin vedoin. Lue vaikkapa tarinasta Minkä värinen on kesä, miten pariskunnan arkipäiväisestä jutustelusta voi paljastua meneillään oleva tragedia.

Maria Mustranta
Hannu Luntiala: Hommes. Tammi.