Kun sain syksyllä tietää, että novellini julkaistaisiin 13 muun kirjoittajan tekstien joukossa Tammen Ryhmä 06 -antologiassa, oloni oli hetken hulppea. Portit narahtelivat korvissani. Näin edessäni suuren suomalaisen lukijakansan.
Narahtelu vaimeni, kun tammikuun lopulla jäykistelin teoksen julkistamistilaisuuden jälkeisissä bileissä Tammen tiloissa. Huomasin pian jupeksivani käytävän nurkassa seurassani kymmenkunta muuta antologian kirjoittajaa. Näin oman kauhuni heijastuvan heidän silmistään: nyt se oma teksti on tuolla kaikkien pällisteltävänä. Pakenimme sivuhuoneeseen.
Korvissani kumisivat enää vain sanat, jotka eräs humalainen runoilija oli sanonut aiemmin käytävällä.
”Sitä kuvittelee julkaistessaan esikoisensa, että sitten sitä bailaa kustantajan bileissä suurten kirjailijoiden kanssa. Juhlat eivät kuulkaa tämän paremmiksi muutu.”
Myöhemmin illalla huoneeseen ilmaantui kaksi vanhaa runoilijanaista. He pudistivat meille päätään. Naisten mukaan tätä hommaa ei voinut tehdä muuten kuin täysillä ja kun teki umpitosissaan – siitä se tuska vasta syntyikin.
Tuntui kuin heidän mielestään olisimme juuri kirjoittaneet ensimmäisen hakemuksemme kovaosaisiksi.
Kun rouvat päättivät jonkin ajan kuluttua lähteä, toinen heistä totesi:
”En toivota teille onnea ja menestystä, koska ne kaksi eivät tule yhdessä.”
Sitten hän kertoi vielä tarinan tuomariystävästään, joka oli myöntänyt avioeron yhdeksänkymppiselle pariskunnalle. Ystävä oli kysynyt, miksi pari erosi seitsemänkymmenen vuoden avioliiton jälkeen.
”Piti odottaa, että lapset kuolevat”, pari oli vastannut.
Tarina sisälsi painavan varoituksen: älä hukkaa onneasi turhiin uhrauksiin.
Katsoimme hiljaisuuden vallitessa, miten naiset tarttuivat suuriin käsilaukkuihinsa ja lyllersivät ulos. Vielä ennen heidän katoamista käytävän tungokseen, kuulimme toisen huokaisevan:
”Me taidamme tarvita vielä yhdet viinit.”
Maria Mustranta
Ryhmä 06-antologia. Tammi.
