27. tammikuuta 2006
Teksti:

Minun kohdallani kiusaaminen alkoi typerästä sanaharkasta koulun käytävällä seitsemännen luokan alussa.
    Pari seuraavaa vuotta isommat pojat huutelivat homoksi ja tönivät kuuriluontoisesti päin seiniä. Kerran he potkivat päähän oikein kunnolla.
    Koulussa oli otettu käyttöön tutor-järjestelmä, jonka tarkoituksena oli vähentää kiusaamista. Minun tutorini, kahdeksasluokkalainen tyttö, välitti kiusaajilta viestin: jos maksan viisi markkaa, he lopettavat kiusaamisen. Tutor tuumi, että olisi järkevää maksaa. En maksanut.
    Ei töniminen ja potkiminen sinänsä niin kauheaa ollut. Pahinta oli pelko koulumatkoilla ja välitunneilla. Sai aina olla sydän kurkussa, tuleeko joku perästä ja mitä sitten tapahtuu.
    Kahdeksannen luokan keväällä kymmenen mopopoikaa ajoi minua iltahämärässä takaa. (Eivät saaneet kiinni.) Tämän jälkeen päätin kertoa asiasta vanhemmilleni ja koulun rehtorille.
    Koulu järjesti nöyryyttävän keskustelutilaisuuden kiusaajieni ja heidän vanhempiensa kanssa. Itkin läpi tilaisuuden ja vaikutelmaksi jäi, että kaikki on minun syytäni. Kiusaaminen sentään päättyi tähän.

Tämä tarina ei ole kovin ainutlaatuinen, eikä varmasti edes pahimmasta päästä. Häpesin ja salailin silti tapahtunutta vielä hyvin pitkään.
    En kuitenkaan enää: nykyisin ajattelen, että kiusaamisesta pitäisi puhua enemmän ja etenkin kiusattujen pitäisi uskaltaa kertoa omista kokemuksistaan. Se olisi yksi parhaista keinoista helpottaa kiusattujen taakkaa ja vähentää kiusaamista.
    Samaan pyrkii juuri alkanut Iltalehden ja satojen peruskoulujen Mä en kiusaa -kampanja. Runoilija-laulaja Otto Grunströmin ja rap-tähti Kanan kaltaiset nuorisojulkkikset kertovat siinä omista kiusaamiskokemuksistaan.

Kiusaaminen vaikuttaa
monen lapsen ja nuoren elämään. Maria Mustranta kirjoittaa artikkelissaan, että joka kymmenettä ala-astelaista on kiusattu. Yläasteella kiusaaminen vähenee, ja keskittyy etupäässä poikiin.
    Tähän lehteen on myös kerätty kuuden kiusatun ja kiusaajan kertomuksia. Ne ovat ainutlaatuisia, mutta kaikissa on myös jotain samaa.
    Kiusattujen kannalta pahinta on välinpitämättömyys. Luokkatoverit eivät välitä, vanhemmille ei uskalla kertoa ja opettajia ei kiinnosta. Kenen ihmeen puoleen herkässä iässä oleva nuori voi kääntyä?
    Asiaa ei ole tutkittu, mutta uskoisin että yliopiston opiskelijoiden keskuudessa on tavallista enemmän kiusattuja. Uskon että lahjakkaita ihmisiä kiusataan muita enemmän. Onneksi monet ovat löytäneet täältä ensimmäistä kertaa samanmielistä seuraa.
    Yliopisto on aina ollut päähän potkittujen ja syrjittyjen turvapaikka.
Esa Mäkinen