14. lokakuuta 2005
Teksti:

Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, kuuluu Anna Kareninan kuuluisan aloituslauseen sanoma.
    Anna Louhiniityn ja hänen veljensä Joonan lapsuudenperheen onnettomuus on väkivalta. Pastori-isä purkaa aggressiotaan erityisesti herkkään Joona-poikaan, joka osoittaa jo lapsena merkkejä tulevasta skitsofreniasta.
    Dokumenttiohjaajaopiskelija Elina Hirvosen (s. 1975) esikoisromaanissa Että hän muistaisi saman tarina kulkee useassa aikatasossa. Välillä ollaan nykypäivässä, jossa minäkertoja Anna on toimittaja ja Joona psykoosin takia sairaalassa. Välillä eletään lapsuutta, jossa Joona toimii isän omien lapsuudentraumojen roskakorina ja Anna seuraa tapahtumia kauhuissaan sivusta. Toisinaan ollaan 1970-luvun New Yorkissa, Annan miesystävän Ianin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ianin isän mieli järkkyi Vietnamin sodassa.
    Teoksessa ongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle ja sodat ovat syvien traumojen lähteitä. Täysin toivotonta elämä ei toki ole. Anna ja Ian löytävät kodin ja rakkauden toisistaan.

Kirjan sivuilla hahmottuu maailma, jossa rajut ja väkivaltaiset tunteenpurkaukset on varattu vain osalle miehistä, naisten ja muiden miesten osa on kestää ja kannatella muita. Niin Annankin, vaikka hän välillä kadehtii kaunista kirjailijaa, joka uskalsi kävellä kivi taskussa jokeen.
    Romaanin vahvuus on erityisesti lapsuuskuvauksissa. Hirvonen tavoittaa lapsen mielen liikkeet onnistuneesti. Kieli on kirkasta ja vertauskuvat usein kauniita: ”Halusin koskettaa päänahan läpi Ianin mieltä.”
    Ehkä tästä kirjasta ei ole perhehelvettiklassikoksi, sillä tarina ja käsittelytapa eivät tunnu kovin omaperäisiltä. Tältä elämää ymmärtämään pyrkivältä kirjailijalta lukisin kuitenkin mieluusti lisää.

Kerttu Aitola

Romaanin kirjoittaja Elina Hirvonen on Ylioppilaslehden kolumnisti.