02. syyskuuta 2005
Teksti:

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta omistaa kulttuurihistoriallisesti Suomen toiseksi arvokkaimman rakennuksen maan parhaalla paikalla. Vuonna 1870 valmistunut Vanha ylioppilastalo on kaunotar, jolla on kunniakas historia.
    Vanhalla toimi 1990-luvun alulle kulttuurikeskus. Vallan vaihduttua HYY:ssä se ajettiin alas ja kulttuurin sekä ylioppilaselämän keskus muuttui pitkälti juhlahuoneistoksi. Kulttuurin lisäksi myös opiskelijat ovat nykyisin harvinainen näky Vanhalla. Naapurit tarjoavat tuopin halvemmalla, ja sisustustakin pidetään kolkkona. Vanha on ajautunut paitsioon. Se tulee harvoin mieleen valittaessa tapaamispaikkaa.
    Kulttuurikeskuksen kuoppauksen jälkeen Helsinkiin on toki syntynyt kulttuuriareenoita. Töölön Korjaamo, nuorisokulttuuriin keskittynyt Gloria, Koneisto-festaria sekä museoita ja gallerioita isännöivä Kaapeli sekä Kirjasto 10 ovat virkistäneet kaupunkia kummasti. Silti Helsingistä puuttuu taiteen ja politiikan kohtauspaikka.
    Vanhassa olisi edellytykset tähän. Nykyiset klubit tuhoavat rakennusta. Vanha voisi olla nerokkaiden keskustelujen, intiimien konserttien ja rohkeiden näyttelyiden keskus. Tilat olisivat loistavat poliitiikkaa ja kulttuuria luotaavan televisio-ohjelman kuvauksiin.
    Vanhalla politiikka kohtaisi taiteen ja populaari poleemisen. Kuppilassa voitaisiin turista esityksen jälkeen, visioida projekteja tai vain juoda kaljaa letkeässä seurassa. Kohtuuhintainen tuoppi, lämpimän nuhjuinen sisustus, ilmainen langaton verkko ja hyvä kahvi olisivat oivia välineitä tähän.

Tämä ei kuitenkaan synny ilmaiseksi. Vanhalla tulisi olla ravintolapäällikön lisäksi taiteellinen johtaja, joka rakentaisi ohjelmiston järjestöjen ja taiteilijoiden kanssa. HYY päättäisi omistajana teemat, mutta ohjelmasuunnittelu jäisi ammattilaisille. Liittoutumalla rajojen yli Vanha voisi olla mukana tuottamassa eurooppalaisia projekteja. Tapahtumien yhteismarkkinoinnilla Vanhalle syntyisi taas kulttuurinen brändi.
    Aikanaan Vanhan kulttuurikeskusta kritisoitiin eniten siihen käytetyn rahamäärän takia. Ymmärrän kritiikin, vaikka vierastankin kulttuurin esittämistä ylellisyytenä. Pidän myös vanhanaikaisena vastakkainasettelua kulttuurin tuottamisen sekä järjestöjen ja yritysten tilaisuuksien välillä.
    Väitän, että ylioppilaskunnalla on varainhankintaan tarvittavat yhteiskuntakontaktit. Uusi kulttuurikeskus tulisi rakentaa yhdistelemällä pääsylipputuloja sekä julkista ja yksityistä rahoitusta. Kaiken rahoituksen ei tietenkään tarvitse tulla omistajalta, mutta HYY:n sitoutuminen myös taloudellisesti on tärkeää uskottavuuden vuoksi.

Tarkoitukseni ei ole hyökätä tällä kirjoituksella nykyisiä linjauksia tai linjaajia vastaan. Minulla ei ole siihen varaa. Olen itse ollut sekä HYY:n että Oy Vanha Ylioppilastalo Ab:n hallituksen puheenjohtajana tekemässä suurta osaa niistä päätöksistä, joilla talosta on yritetty tehdä kannattavaa ravintolaa. Muutettuani Amsterdamiin olen kuitenkin saanut tehdä yhteistyötä useiden kulttuurikeskusten kanssa, jotka voisivat toimia mallina uudistamiselle.
    Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja sen piirissä toimivien järjestöjen historiassa on ollut useita kunniakkaita hetkiä Maamme-laulun ensiesityksestä Domman rakentamiseen ja yliopiston demokratisoimistaisteluista Vanhan valtaukseen. Minusta HYY:n olisi taas aika uudistaa ja palvella isänmaata ja etenkin kotikaupunkiaan.

Tommi Laitio

Kirjoittaja on amsterdamilainen toimittaja ja kulttuurituottaja, joka toimi vuonna 2003 Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana.