16. syyskuuta 2005
Teksti:

Kaija Juurikkalan Valo-elokuvan idea tiivistyy sanontaan ”lapsen suusta kuulee totuuden”.
    Vuoden ainoa kotimainen lastenelokuva asettaa tuttuun tapaan lasten ja aikuisten maailmat vastakkain.
    Vaihtelua tarjoaa Juurikkalan tapa kuvata lapsia. Tällä kertaa he eivät ole vain aikuisten mielivallan passiivisia kohteita, päinvastoin. Valossa vanhemmat ovat lopulta oppilaita ja lapset opettajia.
    Valo sijoittuu 1900-luvun alkuun keskelle toista sortokautta. Nuohooja-isä (Teijo Eloranta) saapuu Viiritsan kylään 9-vuotiaan Valo-poikansa (Vili Järvinen) kanssa. Isän kapinallinen menneisyys on kirjattu tarkkaan kylän elämää tarkkailevan rikosetsivä Nikolain (Pentti Korhonen) papereihin. Siksi olisi syytä pitää matalaa profiilia, mutta pikkuviisas Valo tekee tästä vaikeaa.
    Kun viranomaiset sulkevat liberaalin opettajan pyörittämän kyläkoulun liian kumouksellisena, Valo päättää perustaa omansa. Kun sekin kielletään, kylän lapset siirtävät opinahjonsa maan alle – lastenvankilan uhalla.


Antti Litja lukee lakia Valolle (Vili Järvinen, oik) ja Villelle (Joni Kehusmaa).

Liisa Helmisen Pelikaanimiehessä (2004) lapset edustivat ennakkoluulottomuutta. Opettavaisessa fantasiassa tiedon karttuminen näytti tekevän ihmisistä yhä suvaitsemattomampia. Valossa ikä ei vie ihanteita, mutta lisää varman päälle pelaamista. Viiritsassa ei vanhemmiten sanota ääneen mitä ajatellaan, eikä siksi haluta kuulla lastenkaan sanovan.
    Juurikkala korostaa totuudentorvensa Valon sankarillisuutta niin paljon, että elokuva alkaa hetkittäin tuntua ihmelapsen henkilökuvalta. Se, että tarina perustuu kuvataiteilijana, kasvatusfilosofina ja lapsinerona ansioituneen Aleksanteri Ahola-Valon elämään, luo houkuttelevat lähtökohdat henkilönpalvonnalle. Onneksi neljäntuhannen ehdokkaan joukosta seulotun lapsinäyttelijäkaartin valovoimaiset suoritukset estävät elokuvaa muuttumasta yhden pojan show’ksi.

Lastenelokuva näyttää ponnistaneen 1990-luvun lopulta alkaneen kotimaisen elokuvan nousukauden tasalaatuisimmaksi lajiksi. 2000-luvun yleisö- tai arvostelumenetysten joukkoon mahtuu Rölliä, Kahlekuningasta ja Näkymätöntä Elinaa. Pelikaanimiehen ja Valon jatkama lastenelokuvien sarja pitenee edelleen tammikuussa, kun Saara Cantellin seikkailusatu Unna ja Nook tulee ensi-iltaan.
    Suomalaiset lastenelokuvat ovat myös herättäneet kiitettävästi kiinnostusta eurooppalaisilla markkinoilla. Suomalaiset lastenelokuvien tekijät ovat tosin saaneet vetoapua ulkomaalaisilta kollegoiltaan. Scooby Doo -tyylisen onton mekastuksen ja teineille suunnattujen kasvutarinoiden välille näyttää syntyneen musta aukko. Koko perheelle suunnatut suomalaiset lastenelokuvat sopivat siihen, koska ohjaajat ovat sisäistäneet jotain missä Valon aikuisilla on vielä opettelemista: lapsiin on syytä suhtautua kunnioittavasti.

Matti Rämö

Valon ensi-ilta on 7. lokakuuta.