Sanotaan oleellinen heti alkuun. Brittiläisen The Magic Numbersin kesäkuussa julkaistu debyytti on se kuuluisa täydellinen ensilevy, jota läpimurtoaan tekeviltä popyhtyeiltä aina odotetaan. Kahden miehen ja kahden naisen yhtye soittaa innostuneesti ja laulaa kuin parvi enkeleitä. Kun kuuntelee yhtyeen kuulaita harmonioita ja aineettomasti leijuvia poplauluja tekisi mieli laulaa mukana. Jos vain osaisi.
    Silti The Magic Numbersin musiikissa on jotain, joka saa sen tuntumaan syylliseltä nautinnolta. Nelikon musiikki on tuoretta, muttei toisaalta mullistavaa. Rummuilla, kitaroilla, bassoilla, koskettimilla ja ihmisäänillä soitetulta levyltä ei löydy ensimmäistäkään ideaa, jota ei olisi voitu toteuttaa sellaisenaan jo 40 vuotta takaperin. Ellei sellaiseksi sitten laske monen kappaleen yli viiden minuutin venyvää kestoa.
    Ei kai tässä vaan ole kyse kukkeimmat vuotensa ohittanutta yleisöä kosiskelevasta retrosta? Tai jopa, gulp, nostalgiasta, tuosta kaiken kapinan vastakohdasta?
    Voiko vuoden 2005 kesän muistettavin levy olla kiekko, jolla ei tunnu olevan mitään tekemistä ympäröivän todellisuuden tai musiikkikulttuurin kanssa?

Totta hitossa voi.
    Ratkaisu löytyy kappaleiden sanoituksista. Yhtye laulaa rakkaudesta, toiveista, peloista ja unelmista. Siis täysin ajattomista aiheista.
    Samalla tavalla myös levyn musiikki on ajatonta. Vaikka levy ei kuulosta tämän päivän radiohutulta, ei se lopulta asetu minkään muunkaan aikakauden valtavirtaan. Tätä levyä ei soitettu poprockin klassisilla soittimilla niiden klassisuuden vuoksi, vaan siksi että se kuulostaa hyvältä.
    On hienoa viedä musiikkia eteenpäin ja kehittää popin konventiota. Mutta vielä hienompaa on tehdä ajattoman kaunis poplevy, joka kuulostaa tuoreelta vielä silloinkin kun Coldplay on pelkkä nostalgiadiskojen tunnelmankohottaja.

Juha Merimaa

The Magic Numbers. EMI. Levy on kopiosuojattu.

Muuta kiinnostavaa:

• Ei artikkeleita