30. syyskuuta 2005
Teksti:

Olen nyt asunut Grenoblessa Ranskassa vajaan kuukauden ja ehtinyt muodostaa uuden riippuvuuden. Olen jäänyt koukkuun televisiouutisiin.
    Päivittäisannokseni alkaa kolmosen keskipäivän uutisilla, joiden päätyttyä siirryn kakkosen kello yhden uutisiin. Eri kanavien uutiset seuraavat toisiaan niin, että nautinnollisessa uutisputkessa voi pysytellä lähes kahden tunnin ajan. Illalla herkkua on tarjolla tuplasti enemmän. On kansallisten uutisten lisäksi Alppien alueuutiset sekä Grenoblen kaupunkiuutiset.
    Ja minkälaisia uutisia! On laadukkaita reportaaseja yhdistettynä arjen pieniin tarinoihin. Koulujen alkamisen kunniaksi saimme seurata jonkun idyllisen kyläkoulun arkea – kolmen päivän ajan. Meille näytettiin ekaluokkalaisten ensimmäistä koulupäivää, mutta kuulimme myös koulua vaanivasta sulkemis uhasta.

Keskipäivän uutisia Ranskassa katsovat luultavasti vain vanhukset ja minä. Siksi ne päättyvät usein traditionaalisiin arjenkuviin, joita höystetään sopivilla uhkakuvilla.
    Eikä haittaa vaikka saman uutisen näkisi useampaan otteeseen. Toimittajat kuitenkin vaihtuvat ja uutisoinnista voi päätellä kanavan poliittisia mieltymyksiä. Kun oikeisto ei yllättäen voittanutkaan Saksan liittopäivävaaleja syyskuun puolivälissä, tuloksesta aiheutuneesta sekaannuksesta kerrottiin haastattelemalla ainoastaan pettyneitä konservatiivien äänestäjiä.
    Lisäksi kyseltiin myös Ranskaa hallitsevan oikeistopuolueen UMP:n poliitikkojen mielipiteitä ja näytettiin kuvaa sisäministeri Nicolas Sarkozyn ja saksan vaalit hävinneen Angela Merkelin toverillisista halauksista. Julkisen sanan ja vallan yhteisymmärrys näkyy siinä, että presidentti valitsee kanavien johdon. Tai siinä, että uutisankkuri on naimisissa nykyisen työministerin kanssa.

Kunnon kiksit saa vasta sisäpoliittisesta uutisoinnista. Se on todellisempaa kuin tosi-tv, järkyttävämpää kuin draama ja viihdyttävämpää kuin saippuaooppera. Nyt eletään kihelmöivää Presidentinvaalit 2007 -tarinaa.
    Päähenkilöt ovat lähes kaikki miehiä. Naisille on jaettu rakastajattarien tai vaimojen roolit. On sankareita (pääministeri de Villepin ja sisäministeri Sarkozy), sarjasta heivattuja tähtiä (ex-pääministeri Raffarin) sekä epämääräinen joukko luusereita (vasemmisto).
    Sankarit ovat tietenkin hyviä, vaikka taistelevatkin nyt keskenään. Viime aikoina pahikset ovat olleet erityisesti naisia. Esimerkiksi täydellisen avioparin kauniimpi puolisko, Cécilia Sarkozy, otti ja vaihtoi Nicolas-rukan tämän mediapäällikköön. Kihelmöivää draamaa oli myös se, kun saatiin kuulla jonkun nimeltä mainitsemattoman poliitikon vaimon ja rakastajattaren vaihtaneen litsareita illanvietossa. Nyt odotellaan vain, että luusereiden joukot ryhdistyisivät ja rupeaisivat edes vähän pahiksiksi.

Lena Näre
lnare@mappi.helsinki.fi

Kirjoittaja on sosiologi, joka valmistelee väitöskirjaa Italian siirtolaisuudesta ja työskentelee tällä hetkellä Grenoblessa.