Olin heinäkuussa lomanvietossa Limousinissa, Keski- Ranskassa. Tuli syötyä paljon ja kursailematta. Mieleenpainuvin kulinaarinen kokemus oli raksa miesten suosima Chez Paulette Montmorillonin kylässä.
Perheravintolassa ei ollut ruokalistaa vaan pöytään tuotiin sitä, mikä kulloinkin oli tuoretta. Kattauksena oli kahden kilon maalaispaté, puolen metrin limppu ja litran viinikarahvi. Alkuruoaksi pöytään tuotiin lajitelma peukalon paksuisia leikkeleitä, pääruoaksi naudan ulkofi leetä. Lihan laadun takasi tieto kasvattajan nimestä.
Ruokailu päätettiin ravintolasalissa kiertäneeseen juustolautaseen – periaatteella à volonté eli niin paljon kuin kehtaat.
Samoihin aikoihin naapuripitäjän, Corrèzen, oma poika Jacques Chirac herätti närästystä Suomessa haukkumalla ruokaamme maailman pahimmaksi. Haluan kiittää monsieur presidenttiä.
Ensinnäkin kiitokset Chiracille kiinnostuksesta suomalaiseen keittiöön. Kysehän on asialleen poikkeuksellisen omistautuneesta valtiomiehestä. Kuka toinen kykenisi käyttämään 600 euroa päivässä ravintoonsa kuten M. Chirac Pariisin pormestarina? Näistä 50 euroa väitettiin kuluvan pormestariparin päivittäisiin aamiaistarvikkeisiin: kahviin ja marmeladiin.
Entä kuka muu viihtyisi yhtä suurella antaumuksella vuosittain järjestettävässä pariisilaisessa maatalousnäyttelyssä, jossa on taputeltava lehmien ja possujen takamuksia kameroiden räiskeessä, kitattava litroittain tuottajien tarjoamaa olutta ja syötävä lenkkitolkulla makkaraa? Kukaan ei olisi pitänyt paremmin perinteisen ruoan puolta kuin Chirac, jonka lempiruoka on valtaosan ranskalaisista vastenmielisenä hyljeksimä Tête de veau sauce Gribiche – vasikanpää etikkaisessa majoneesikastikkeessa.
Chiracille kiitos myös siitä, että toi suomalaiseen ruokakeskusteluun siitä puuttuneen argumentin: maun.
Tähän asti ruoan hyvyyden mittanahan on ollut siitä saatava hyöty. Kehittämällä erilaisia funktionaalisia elintarvikkeita saatiin insinööriajattelu koskemaan koko kansan massuja. Syömisestä tehtiin väline laihduttamiseen, kolesterolin ja verenpaineen alentamiseen, vitamiinien ja kuitujen tankkaamiseen sekä vatsahappojen kurissapitoon.
Nautinto oli ruoasta kaukana, kun meihin saatiin iskostettua ajatus ruoassa piilevistä vaaroista. Opimme ruoan voivan sisältävää tyydyttymättömiä rasvahappoja, turhia hiilihydraatteja sekä piilosokereita ja -rasvoja.
Suomalaisen ruokasodan ensimmäisiä uhreja oli punainen maito, joka joutui pannaan kolmen rasvaprosentin takia. Vielä vaarallisemmat voi, kerma ja suola kokivat saman kohtalon. Vuosien valistuksella suomalaisesta ruoasta saatiin rasvatonta ja suolatonta, kaikin puolin terveellistä. Matkan varrella siitä tosin hävisi jotain olennaista: maku. Vaikka Chiracin kritiikistä voi olla montaa mieltä, voisi syömisen nautinnon palauttaa suomalaiseen keittiöön.
Lena Näre
lnare@mappi.helsinki.fi
Kirjoittaja on sosiologi ja tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa siirtolaisuudesta Napolissa.
