06. toukokuuta 2005
Teksti:

”Et ole tosissasi”, huudahti ystäväni. Hävetti. Olin tosissani.
    Olin tunnustanut ostaneeni iltapäivälehden siksi, että siinä herkuteltiin Matti Vanhasen ja Tanja Karpelan ikivanhalla hotellihuonetapaamisella. Lehti ei ollut ensimmäinen, jonka olin ostanut samasta syystä. Ystävä oli uutisoinnista raivoissaan. ”Käsittämätöntä juoruilua, vaikka kukaan ei tiedä, mitä tapahtui. Oikeat vallan väärinkäytökset sivuutetaan ja myydään lehtiä tollaisella paskalla!”
    Niin niin. Samaa mieltähän minäkin olin. Mutta silti, kun luin lehteä yksin kahvikupin ääressä, tunsin nolottavan hivelevää vahingoniloa.
    Miksi? Ehkä siksi, että olin vähän aikaisemmin lukenut Eeva-lehdestä Mauri Pekkarisen haastattelun, jossa tämä ylisti pitkää avioliittoa ja syytti nykyihmisiä siitä, että suhteissa luovutetaan liian helposti. Ja siksi, että olin lukenut aivan liian monta haastattelua, joissa Tanja Karpela ja Matti Vanhanen jankuttivat perheen merkityksestä. Ehkä myös siksi, että muistin kirkkaasti keskustapuolueen viimekertaisen presidentinvaalikampanjan, jossa Tarja Halosta lyötiin Setan puheenjohtajuudesta ja epäsovinnaisesta heilastelusta ”naapurin miehen” kanssa.
    Nyt salaperäisen hotelliyön muisteleminen ”nimettöminä pysyttelevien keskustavaikuttajien” suulla toi vahingoniloiseen mieleeni raamatullisen lauseen: älkää tuomitko, jottei teitä tuomittaisi. Tai, maallisemmin: siitäs saitte jeesustelijat!
    Kaikessa traagisuudessaan Vanhasten erolla ja sitä seuranneella huhumyllyllä on yksi hyvä seuraus. Keskustan on (ainakin toivottavasti) pakko rakentaa presidentinvaalikampanjansa jonkin muun kuin ydinperhehurskastelun varaan.

Onnelliset parisuhteet ja perheet ovat tietenkin hirmukivoja juttuja. Harmi vain, että yhdenkään vähemmän täydellisen perheen asiat eivät kohene sillä, että Mauri Pekkarinen elää pitkässä avioliitossa ja Tanja Karpela julistaa lähtevänsä kokouksista kotiin lasten luo. Ja että vähemmän täydelliseltä puolelta katsottuna moinen sädekehän kiillottaminen alkaa helposti oksettaa.
    Poliitikkoja saisi sakottaa joka kerta, kun he keräävät julkisesti irtopisteitä hokemalla, että ”lapseni ovat etusijalla” ja ”kaikki lähtee perheestä”. Maailma tuskin muuttuisi ainakaan pahemmaksi, jos perhearvojensa erinomaisuudella ratsastavat pyhimykset pitäisivät vähän aikaa turpansa kiinni ja alkaisivat vakavissaan pohtia ratkaisuja vaikkapa uupuneiden vanhempien tai perheväkivallasta kärsivien tilanteen helpottamiseksi. Parhaimmillaan ratkaisuvaihtoehtojen pohtiminen saattaisi tuottaa jopa suurempaa nautintoa kuin spekulointi sillä, tekivätkö Karpela ja Vanhanen ”sen”.

Elina Hirvonen
ehirvo@welho.com

Kirjoittaja on toimittaja ja Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvaopiskelija.