11. maaliskuuta 2005
Teksti:

Runoilija Otto Grundström saapuu Fleminginkadun pub Matushkaan hieman myöhässä, mutta kiireettömän oloisena. Vaikka on vasta puolipäivä, ottaa hän tarjotun oluen vastaan ilomielin.
”Mulla ei juuri nyt ole yhtään rahaa, joten kaikki on tervetullutta.”
28-vuotias Grundström näyttää kuuluvan baarin perussisustukseen. Poissa ovat Tehosekoittimen levynkansista tutut kireät napapaidat ja niittivyöt. Tavaramerkkikutrit on piilotettu ison villamyssyn alle. Kasvoja hallitsevat syksyllä kasvatetut parta ja viikset.
”Tässä oli pitkään hyvä kun kukaan ei tunnistanut”, Grundström hymähtää ja sytyttää tupakan.
Kun Suomen tunnetuimpiin kuulunut rockyhtye Tehosekoitin hajosi viime elokuussa, yhtyeen entiselle laulajalle jäi hyvää aikaa istuksia Kallion kuppiloissa. Suosikkeja ovat olleet Matushkan lisäksi niin ikään Fleminginkadulla sijaitsevat Kurjenlento ja Cella.
Viimeksi mainitussa Grundström kirjoittaa mielellään. Siellä muotoutui myös iso osa vastajulkaistusta esikoisrunokokoelmasta Tähtiotsa.
”Minä en ole työhuoneihminen. Tekstiä syntyy paljon kivuttomammin, kun saa istuskella baarissa ja raapustaa rauhassa”, Grundström kertoo.
Kapakansavuinen syntykoti näkyy myös runokirjan sivuilla. Monissa kirjan runoista puhutaan baareista ja niissä notkumisesta. Grundström kirjoittaa kuten elääkin.
”Hieman liioitellen voi sanoa, että olen viettänyt viimeiset puoli vuotta Kalliossa. Tällaisessa pienessä kolmiossa jota rajaavat Hakaniemi, Hämeentie, Toinen Linja ja Hesari.”
”Jonkun muun mielestä tämä minun elämäni varmaan vaikuttaa melko lailla tyhjäntoimittamiselta, mutta ajatukset kyllä pitävät minut kiireisenä. En oikein osaa kuin yhtä asiaa kerrallaan, ja nyt se on ollut tuo runokirja”, hän kertoo.
Runoudelle Grundströmiltä on löytynyt kunnolla aikaa vasta syksystä lähtien. Siihen asti hänen elämäänsä hallitsi rock.

Helsinginkadun toisella puolella, viistosti Cellaa vastapäätä sijaitsee rock-baari Stella Star. Sen alakerrassa pyöritettiin vielä muutama vuosi sitten klubia, jossa Tehosekoitin esiintyi keväällä 2001.
”Se oli hullu paikka soittaa. Populaa oli kaksi kertaa niin paljon kuin siellä olisi saanut olla, kaikki tuntuivat polttavan ja sitten siellä oli vielä sellaiset keinokuituverhot. Jos siellä olisi syttynyt tulipalo, niin hullusti olisi varmasti käynyt”, Grundström muistelee.
Silti keikka oli hänestä ”aivan loistava”.
Living on the edge. Rock ’n roll.
Tehosekoitin oli jopa rock-yhtyeeksi harvinaisen ikoninen. Lahtelaisten kaverien varhaisteineinä perustamasta bändistä kasvoi 12 vuoden aikana puhtaaksi viljelty rock-klisee, josta kerrotuissa legendoissa vilahtelevat viina, huumeet ja bailaaminen Oasiksen kanssa. Sekä tietenkin hittikappaleet ja korskea esiintyminen.
Grundströmille tämä kävi loppuvaiheessa jo rasitteeksi. ”Tehosekoittimen Otosta on alkanut tulla fiktiivinen hahmo, jota en enää koe aivan omakseni”, hän kirjoitti yhtyeen kotisivuilla viestissä, jossa hän perusteli omalta osaltaan yhtyeen lopettamispäätöstä. Haastatteluissa kyseltiin vain viinasta ja naisista.
Hän kertoo Tehosekoittimen Oton tehneen ”minäsurman”. Tilalle jäi runoilija Otto Grundström.
Tämänkin voi lukea Tähtiotsan rivien välistä. Huolimatta monien runojen häpeilemättömästä omakohtaisuudesta, rockelämästä kertoo vain ohimenevä maininta keikkabussista.

Miltä tuntuu jättää yhtye johon on kuulunut yli puolet elämästään?
”Vapauttavalta”, vastaa Grundström.
”Kun uutta levyä ei millään saatu aikaiseksi, oli hajoaminen ainoa järkevä vaihtoehto. Ei me voitu jäädä veivaamaan niitä samoja piisejä ikuisesti.”
Entä taloudellinen puoli? Tehosekoittimen jokaista levyä on myyty vähintään 15 000 kappaletta, minkä päälle tulevat vielä radiosoiton teostomaksut ja keikkaansiot. Siihen nähden runokirja tuntuu melko huteralta leipäpuulta, vaikka Tähtiotsasta onkin otettu lyriikalle suuri 2 000 kappaleen painos.
”Niin, kyllä minua varmasti huolettaisi, jos olisin järkevämpi ihminen”, Grundström vastaa ja kohauttaa olkapäitään.
”Mutta en minä oikein osaa siitä huolehtia. Rahat riittävät olueen, leipään ja tupakkaan.”
Grundström kertoo keksineensä ystäviensä kanssa uudenlaisen talousajattelun nimeltään ukotus- ja keräilytalous. Sen ytimenä on röyhkeästi haalia mahdollisimman paljon ilmaisia aterioita ja oluita erilaisista kissanristiäisistä.
”Viime syksynä oli viikkoja, joina sai joka päivä sapuskat ilmaiseksi”, hän kertoo.

Kallion sydämessä sijaitsee Torkkelinmäki, ”Taivaallisen rauhan aukio”, jonka yli voimalan vaaleanpunaiset savut kiitävät iltaisin vaakasuoraan, kuten Tähtiotsassa kuvataan.
Torkkelinmäen nurmikentällä Grundström vietti Tehosekoittimen hajoamisen jälkeisen kuukauden, hengaillen ja juoden pussikaljaa.
”Illalla kaupungin valot ihan oikeasti värjäävät savun punaiseksi”, hän selittää.
Aukion laidalla on runoilijan 23 neliön asunto, jonka vuokralaishistoria hakee vertaistaan. Ensin kämpässä asuivat Flaming Sideburns -yhtyeen laulaja Eduardo Martinez ja Thee Ultra Bimboosin Maria, sitten mediapersoona Wallu Valpio. Kun Grundström muutti asuntoon Valpion tilalle, vuokranantajat olivat lomalla Thaimaassa.
”Heidän palattuaan soitin heille, ja kerroin olevani uusi vuokralainen. Vähän he olivat ihmeissään ja tekivät tarkistuskäynnin, mutta sitten kaikki on mennyt ihan hyvin.”
Asunnossaan Grundström ei juuri vietä aikaa. Pieneen asuntoon kun on ahdettu tavaraa kahta kertaa isomman asunnon tarpeisiin, eikä siivottua ole tullut aikoihin.
”Aina joskus sitä miettii, että voisi olla kivaa vaikka laittaa jotain ruokaa, mutta siinä siivossa syöminen ei kyllä houkuta”, hän myöntää.
Tammikuun lopulla hän oli jopa aiheuttaa asunnossaan pienen tulipalon. Menossa oli Tähtiotsan viimeinen ja kuumeinen kirjoitusrutistus. Ketjussa polttava Grundström istui koneensa ääressä 18 tuntia putkeen. Lattia oli väärällään hylättyjä liuskoja.
”Äkkiä huomasin silmäkulmasta, että lattialla kyti. Kirjoitusvire oli kuitenkin niin kova, etten malttanut lopettaa naputtamista. Koetin vain talloa tulen sammuksiin. Mahtoi näyttää omituiselta jos naapuri sattui katsomaan ikkunasta.”

Mutta naapureista viis, sillä rutistus tuotti tulosta. Grundströmin esikoinen julkaistiin helmikuun lopussa. Hän on kirjaansa tyytyväinen, vaikka löytääkin selatessaan paranneltavaa lähes jokaiselta sivulta.
”Jossain vaiheessa se on vaan annettava pois omista käsistä”, hän huokaa.
Kirjaa lukiessa huomaa ensimmäiseksi sen omakohtaisuuden. Toiseksi alkaa selvitä tekstien aihepiiri: tytöt ja viinahan ne siinä. Mutta eivätkö nämä olleet juuri niitä asioita, joiden ruotimisesta Grundström halusi päästä eroon?
”Voi sen tietysti noinkin nähdä”, runoilija myöntää.
Mutta tavallaan se tukee koko kirjan teemaa. Siinä tavallaan ollaan liikkeessä paikasta a paikkaan b, mutta päädytään kuitenkin takaisin sinne a:han. Boheemi rokkari korvautuu boheemilla runoilijalla?
”No en minä sitä nyt noin ole ajatellut, ei siinä mitään myyttiä ole tarkoitus luoda. Minä vaan kirjoitan niin kuin tunnen.”

Grundström ei varsinaisesti urheile, hän harrastaa kävelemistä. Parhaina päivinä hän kertoo taittaa jopa 20 kilometriä rampatessaan Kalliota edes takaisin. Mieluisin kävelyseutu ovat kotikulmat, joita hän kiertelee kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina tarkkaillen ihmisiä ja rakennuksia.
”Nämä Torkkelinmäen talot ovat jännällä tavalla määrittelemättömiä”, hän sanoo ja osoittaa yksityiskohtia pylväistä ja koristesyväyksistä.
”Tyylillisesti ne ovat jossain jugendin ja klassisismin välimaastossa, mutta kattojen suippous tuo niihin keskiaikaista tuntua.”
Kaupungin kaunein rakennus sijaitsee Grundströmin mukaan Agricolankadun ja Porthaninkadun kulmassa. Punainen talo tosin oli vielä kauniimpi ennen julkisivuremonttia.
”Siinä oli jotain suorastaan goottilaista”, hän kertoo.
Mäen toisella puolella sijaitsee Franzenia, Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitos.
”Olen usein ajatellut miten kätevää olisi, jos kaikki kiinnostavat luennot pidettäisiin tuossa”, Grundström toteaa.
Totta tosiaan. Grundström on paitsi runoilija myös kahdeksannen vuoden latinan kielen opiskelija, jolla on plakkarissaan myös uskontotieteen ja taidehistorian opintoja.
”Kyllä ne suoritukset taitavat olla lähinnä viime vuosituhannen puolelta”, hän tunnustaa.
Syksyllä hän ennätti pitkästä aikaa muutamalle luentosarjalle, mutta sitten runokirja tuli tielle. Eikä opintojen saattaminen loppuun tunnu huolettavan.
”Ajattelin, että roikun yliopistolla niin pitkään kunnes heitetään ulos. Olisihan se tietysti hienoa, jos joskus saisi muodollisen pätevyyden johonkin, mutta ei se kyllä kovin realistiselta tunnu.”
Todellista arkirealismia on sen sijaan se, että puoli vuotta elämää lähes yksinomaan Kalliossa alkaa ahdistaa jopa runoilijaa. Grundströmin mieli tekee jo muualle.
”Olen huomannut, että kirjan valmistuttua on oma elämänpiiri alkanut taas laajeta”, Grundström kertoo. ”Keskustaan eksyy entistä useammin.”
Tai kuka tietää, jopa vielä kauemmaksi.
”Olen ajatellut lähteä pitkälle matkalle vaikka Afrikkaan, jos vaikka apuraha tärppäisi. Silloin kun oli bändissä ei ollut mahdollista lähteä kuukausiksi reissuun. Mutta nyt minua ei sido mikään.”

Juha Merimaa
kuvat Perttu Saksa