11. maaliskuuta 2005
Teksti:

Kuka kukin luulee olevansa -teos on vastaveto perinteiselle Kuka kukin on -matrikkelille. Kirjan laatineet Esa Mäkinen ja Mikko Metsämäki kertovat ensin, mitä arvelevat kunkin kuuluisuuden itsestään ajattelevan, ja tämän jälkeen paljastavat, kuka tämä todellisuudessa on.
    Opukseen tarttuu sekavin tuntein. Mikäpä virkistävämpää kuin tuulettaa tunkkaista Kuka kukin on -julkaisua, jossa pönäkät vuorineuvokset listaavat meriittejään oppikoulun luottamusoppilasnimityksistä pussijuoksupokaaleihin. Toisaalta Mäkisen ja Metsämäen näkökulmassa ei ole mitään uutta. Iltapäivälehdistä voi imeä puuduttavilta naljapalstoilta samaa sappea mielin määrin.
    Kirjan henkilögalleria herättää kysymyksiä. Jos tarkoituksena on palauttaa liikaa huomiota saaneita egoilijoita ja julkisuustyrkkyjä maan pinnalle, miksi mukana on sellaisia nimiä kuin Mika Terho, Matti Putkonen ja Timo Laaninen, mutta poissaolollaan loistavat esimerkiksi Linda Lampenius tai Oras Tynkkynen? Nälvittävien joukossa on toisaalta runsaasti sellaisiakin, joita yleensä on kohdeltu hellävaroen: kirjaan ovat päätyneet niin Jukka Relander, Matti Klinge, Jaakko Hämeen-Anttila kuin Claes Anderssonkin.
    Tekijät panevat myös itsensä likoon. Metsämäki siteeraa kirjailija Jani Saxellia ja toteaa Mäkisen olevan ”yleismielistelevä, pitkäkielisyydessään lähes karikatyyrimainen ja kaikesta saamastaan huomiosta tohkeissaan oleva lihapulla”. Jossain vaiheessa on tosin pupu mennyt pöksyyn – listoilta puuttuu esimerkiksi vihreiden paljon mediahuomiota saanut Helsingin kaupunginvaltuutettu Johanna Sumuvuori (joka on Mikko Metsämäen vaimo), ja naljailut Tarja Haloselle ovat niin hampaattomia, että presidentin lastenkutsuihinkin osallistunut Metsämäki turvaa selvästi tulevaisuuttaan – tai Linnan juhlia vähintään.
    Kuka kukin luulee olevansa on nasevasti kirjoitettu, kieli on räävitöntä ja sutjakkaa. Uskon myös, että lähteinä mainitut ”hevosmiesten tietotoimisto”, ”syvät kurkut” ja ”kaunaiset satraapit” ovat siinä määrin luotettavia, että pilkan kohteeksi joutuneiden kosto tuskin kantaa käräjille asti. Taustatyöt on tehty.
    Kirjan missio – paskantärkeälle minäilykulttuurille nauraminen – on arvostettava, mutta tällaisella otteella tuhoon tuomittu. Sen asemesta, että Kuka kukin luulee olevansa yltäisi niiden prosessien irvimiseen, jotka nostavat ihmisiä ohuen mielikuvajulkisuuden riepoteltaviksi, opus uhkaa jäädä Jyrki LehtolaMattiesko Hytönen -akselilta tutun leukailun tasolle. Ehkä ajasta kertoo irvailtujen hahmojen edesottamuksia enemmän se, että tällaiselle kirjalle on varmasti kysyntää julkkisten elämän kiinnostaessa ihmisiä koko ajan enemmän. Kirjan kenties osuvin toteamus liittyykin Matti Nykäseen, josta mainitaan muista poiketen vain se, mikä hän todellisuudessa on: ”Kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä, jonka alennustilalla on rahastettu jo riittävästi.”

Arno Kotro
IB, JP. (=itsensä brändännyt, julkisuuden perään)