Sisällä keltaisessa puutalossa tuoksuu mummolalta. Miesjoukko on juuri lopettanut lounaan Mielenterveysyhdistys Helmin Pasilan-talon ruokalassa ja kiittelee nyt perunamuusia ja maksakastiketta vuolaasti. Jälkiruokakahvin äärellä rupatellaan ja kuunnellaan Beach Boysia.
Pitkä ja tummahiuksinen nainen asettuu miesten keskelle sohvalle ja poimii pöydältä Suomen Kuvalehden luettavakseen. Satu Ranne on yksi Helsingin noin 18 000 psykiatrisesta avohoitopotilaasta ja osa joukkoa, jonka elämänmahdollisuudet puhuttavat tiuhaan. Kun toiset taivastelevat ”kuinka sellaisten annetaan kulkea tuolla kaduilla vapaana”, toiset huolehtivat psyykkisen hoidon vähäisistä resursseista. Luulot mielenterveyspotilaista ja hoidosta ovat monet. Minkälaista avohoidon arki todella on?
Ranne viettää päivänsä useimmiten kotona Laajasalon tukiasunnossaan. Työkyvyttömyyseläkkeellä elävän naisen aika kuluu lisäksi lukemalla kirjoja, odottamalla postia tai surffailemalla netissä.
”Käyn myös kylässä ystävien luona ja seurakunnalla kahvilla. Helmiin tulen nykyään kerran viikossa”, hän kertoo.
Varsinaiseen avohoitoon kuuluu käynti psykiatrilla kerran kolmessa neljässä kuukaudessa. Lisäksi Ranne tapaa lääkityksestä huolehtivaa hoitajaa noin kahden viikon välein ja saa tältä jokaiseksi päiväksi kuusi tablettia, yhteensä neljää laatua.
”Jos voisin, valitsisin lääkkeettömyyden, mutta varsinaista terapiakaan minulla ei ole. En tiedä voisinko olla ilman lääkkeitä.”
Helmin jäsentalo Pasilassa on ollut Ranteelle tukipiste vuodesta 1986 saakka. Tuolloin 22-vuotias nainen oli juuri keskeyttänyt yhteiskuntapolitiikan opintonsa Jyväskylässä. Mielenterveys oli romahtanut alkoholin ja epäonnisten miessuhteiden seurauksena. Ranne oli yrittänyt itsemurhaa ja päätynyt psykiatriseen sairaalaan, jossa diagnoosiksi annettiin skitsofrenia. Myöhemmin hänellä on todettu neurooseja sekä oireita maanisdepressiivisyydestä.
Toivuttuaan pahimmasta ja muutettuaan pääkaupunkiin Ranne haki ymmärrystä vertaistensa joukosta. Mielenterveyskuntoutujien vuonna 1983 perustama Helmi tuntui oikealta paikalta. Järjestön tarkoituksena on saada psyykkisten potilaiden ääni kuuluviin: se osallistuu julkiseen keskusteluun, kouluttaa jäseniään ja järjestää retkiä ja kerhoja.
”Helmi on ollut minulle kuin rusto oman maailman ja yhteiskunnan välillä”, Satu Ranne kuvaa.
Yhä useamman mielenterveyspotilaan hoito muodostuu samoista osista kuin Satu Ranteen: harvoista hoitokäynneistä, purkillisista lääkkeitä ja käynneistä Helmin kaltaisten yhdistysten tilaisuuksissa.
Vielä vuonna 1975 avohoidossa hoidettiin esimerkiksi Helsingissä murto-osa potilaista, 3 000 henkeä. Vuonna 1990 luku oli noussut jo 9 000:een. Laman seurauksena se vielä kaksinkertaistui.
Samaan aikaan psykiatrisia sairaalapaikkoja ajettiin alas. 20 vuotta sitten laitospaikkoja oli koko maassa 20 000, nyt niitä on vain 6 000. Käytöstä on poistettu noin 30 erikoissairaanhoidon sairaalaa, joista suurin osa on tarjonnut psyykkistä hoitoa. Laitospaikat ovat vähentyneet Helsingissä samassa suhteessa.
Avohoidon suosiminen laitoshoidon kustannuksella johtui alun perin sekä ajattelutavan muutoksesta että tiukentuneesta rahatilanteesta.
Potilaiden hoitamista suljetuissa laitoksissa alettiin 1980-luvun lopulla pitää epäinhimillisenä. Avohoidon oli sen sijaan tarkoitus pitää mielenterveyspotilaat mukana tavallisessa elämässä ja estää näiden syrjäytyminen.
Laitospaikkojen leikkaus vaikutti mielekkäältä etenkin, koska yhden sairaalapäivän hinnalla sai kolme avohoidon käyntiä. Ajatus uudesta tehokkaasta hoitomuodosta toteutui kuitenkin vain osittain. Lamavuosina palveluiden kehittäminen tyssäsi rahoituksen leikkaamiseen.
Tällä hetkellä mielipiteet mielenterveyshoidosta vaihtelevat suuresti. Virallisen hoitopuolen mukaan potilaat saavat avo- ja laitostukea riittävästi. Kuntoutujat ja mielenterveysjärjestöt ovat toista mieltä. Moni potilas toivoisi etenkin enemmän sairaalahoitoa.
Satu Ranne on kokenut sairaalat ja asunnottomuuden. Nykyään asiat ovat paremmin.
Mielenterveysyhdistys Helmin puheenjohtajan Vesa Heiskasen mukaan asiat eivät ole hyvällä tolalla. Helmin Pasilan ja Kontulan jäsentalojen ruokapöydissä moni on lääketokkurassa. Juhlapyhien aikaan päivystävä tukipuhelin soi niin tiuhaan, etteivät vapaaehtoiset ehdi vastata kaikille.
”Hoitoa tarvittaisiin paljon enemmän”, Heiskanen sanoo.
Hänen mukaansa potilaiden pitää selvitä pitkiä aikoja pelkillä lääkkeillä ja usein liian yksin.
”Pahinta on, ettei akuutissa tapauksessa joskus edes päivystyksen kautta pääse hoitoon. Ihanteellista olisi, että laitoshoitopaikkoja lisättäisiin siten, että potilaille voitaisiin turvallisessa ympäristössä taata tarpeeksi pitkä alkusysäys kuntoutumiseen. Kun lääkitys olisi testattu kunnolla, toimisi avohoitokin paremmin.”
Heiskasen mielestä avohoidon potilaiden pitäisi tavata lääkärinsä huomattavasti nykyistä tiheämmin. Toisin sanoen rahaa puuttuu niin avo- kuin laitoshoidosta – Heiskasen mukaan lisärahan tarve on kuitenkin kipein avohoidossa.
Puheenjohtajan mukaan vapaaehtoisjärjestöt ovat joutuneet ottamaan kantaakseen sellaisia tehtäviä, jotka aiemmin rahoitettiin julkisin varoin. Kun kunnan kustantamia terapiakäyntejä on harvassa, tulevat potilaat Helmin kaltaisiin paikkoihin selvitäkseen arjesta. Vuoden aikana yli tuhannen jäsenen yhteisö sai noin 150 uutta jäsentä. Päivittäin lounaalla käy vähintään 50 henkeä.
”Eihän täällä ketään hoideta, mutta on tämäkin jonkinlaista terapiaa,” hän pohtii.
Mielenterveysyhdistys Helmi saa rahoituksensa Raha-automaattiyhdistykseltä ja kaupungilta. Kun palveluiden kysyntä on kasvanut, on toiminnan rahoittaminen samoilla summilla entistä hankalampaa. Viime vuodesta kaupungin tuki jopa laski hieman.
”Haluaisimme tarjota ympärivuorokautista keskustelutukea puhelimitse. Lisäksi olisi tarvetta ystäväpalvelulle, jossa käytäisiin tapaamassa esimerkiksi sairaalasta päässeitä heidän kotonaan. Tällaiseen ei kuitenkaan ole toistaiseksi varaa”, Heiskanen sanoo.
Helsingin kaupungin psykiatrisen avohoidon ylilääkäri Martti Heikkinen ei pidä psyykkisen avohoidon tilaa lainkaan yhtä huonona kuin Helmin Vesa Heiskanen.
”Avohoito on resurssoitu meillä aika hyvin, mutta heti, kun mennään Vantaalle, on tilanne kehnompi. Siellä lääkäreitä on yksi 25 000 asukasta kohden”, Martti Heikkinen sanoo.
”Emme voi olla kinuamassa jatkuvasti lisää resursseja”, hän jatkaa
Avohoitoa antavia lääkäreitä on Helsingissä kuutisenkymmentä: yksi lääkäri noin 300 potilasta kohden ja väestöpohjaan suhteutettuna yksi lääkäri noin 11 000 asukasta kohden. Avohoito työllistää 360 Helsingin kaupungin työntekijää. Lisätukena ovat vielä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri Hus:n psykiatrian klinikoiden pari sataa henkilöä.
Ylilääkäri vertaa lukuja vielä muuhun Eurooppaan. Kreikassa ei kuulemma rahoiteta mielenterveyspalveluita julkisesti lainkaan. Englannin suurissa kaupungeissa on Heikkisen kuuleman mukaan 60 000 asukasta yhtä lääkäriä kohden.
Kaiken kaikkiaan ylilääkäri puoltaa avohoitoa. Sitä tulisi hänen mielestään suosia aina, kun se on diagnoosin ja terveydentilan puolesta mahdollista.
”Psyykkiseen hoitoon liittyvä stigma on avohoidossa paremmin hallittavissa ja tulee se tietysti halvemmaksi. Ja voihan se laitoshoito olla aika karmeata”, hän sanoo.
Sairaalapaikkoja on Helsingissä 332. Paikan saa Heikkisen mukaan, jos sitä todella tarvitsee.
”Kyllä sairaalassa sijaa on, jos katsotaan, että laitos on ihmiselle paras paikka. Jotkut pitävät sairaalaa mukavana, koska lämmin ateria tuodaan eteen kolmesti päivässä ja olo on turvallinen. Tämä ei silti tarkoita, että laitos olisi välttämättä näille potilaille paras hoitomuoto.”
Entä mitä mieltä Satu Ranne on? Hän oli laitoshoidossa viimeksi 1990- luvun lopulla ja toivoo tuon kerran olleen viimeinen. Ranne ei haluaisi luopua kodistaan ja itsenäisyydestään, ellei olo pahene kovasti.
Onko hän tyytyväinen saamaansa avohoitoon?
”Tällä hetkellä olo on melko hyvä, ristiriitaiset ajatukset ja ahmimishäiriö vaivaavat kuitenkin hetkittäin”, hän sanoo.
Ikävää Ranteen mielestä on, että tutuksi tullut kunnallinen hoitaja jäi eläkkeelle vuosi sitten. Sen jälkeen läheistä hoitokontaktia ei ole syntynyt.
”En ole oikein jaksanut paneutua nykyiseen hoitoon, koska vastassa on aina joku uusi sijainen. Olen kuitenkin tyytyväinen, että minulla oli tätä ennen niinkin pitkäaikainen hoitokontakti. Sain asiat aika hyvin selvitettyä”, hän sanoo.
Ranteen mukaan oleellisinta olisi, että ihmisten traumoja hoidettaisiin silloin, kun ne syntyvät eikä vuosia myöhemmin. Mielenterveysongelmia olisi ehkä vähemmän, jos ennaltaehkäisevää tukea olisi enemmän.
Helmin levyraadissa tiskijukan on oltava tarkkana. Yleisö ei kuulemma välitä vanhasta rockista.
Summataan vähän. Hoitopuolen viesti näyttäisi olevan, että avohoidon tilanne on Helsingissä ja Suomessakin melko hyvä. Mielenterveysjärjestöt ja potilaat puolestaan pitävät tilannetta heikkona. Erimielisyyttä on myös siitä, tarvittaisiinko laitoshoitoa enemmän vai ei.
Suomessa sairaalahoitoa on jo totuttu pitämään epäinhimillisenä vaihtoehtona, johon ei kannata turvautua, ennen kuin on pakko. Laitoshoidon ja avohoidon hyödyistä tai haitoista ei kuitenkaan ole tutkittua tietoa. Tätä aukkoa paikataan parhaillaan Stakesin, Suomen kuntaliiton ja Suomen Akatemian MERTTU-projektissa. Projektivastaava, Stakesin tutkija Sami Pirkola kertoo, että tavoitteena on selvittää, millä tavoin mielenterveyspalvelut tulisi järjestää, jotta ihmiset voisivat mahdollisimman hyvin.
”Länsimaissa ajatellaan melko yksimielisesti, että kodinomainen ja vapaa hoito olisi parasta. Potilaat kuitenkin tuntuvat tietyissä tilanteissa kaipaavan enemmän laitoshoidosta tulevaa turvallisuudentunnetta”, Pirkola sanoo.
Hänen mukaansa laitos- ja avohoito eivät ole yksiselitteisesti toistensa vaihtoehdot eikä niiden tuottamia tuloksia voi verrata suoraan.
”Se olisi hiukan sama kuin vertaisi toisiinsa sydäninfarktien hoitoa pallolaajennustoimenpiteillä ja sepelvaltimotaudin hoitoa lääkityksen ja elämäntapamuutosten avulla toteutettavalla avohoidolla.”
Pirkola arvelee, että tehokkainta olisi yhdistää avo- ja laitoshoitoa kullekin potilaalle sopivalla tavalla.
Tilaus MERTTU-projektin kaltaiselle tutkimukselle on kova, sillä joka neljäs suomalainen kärsii mielenterveyshuolista. Psyykkiset ongelmat ovat taustalla noin 90 prosentissa maamme itsemurhista. 100 000 suomalaista on työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä samaan aikaan, kun valtiovalta toivoo kansalaisten lykkäävän eläkkeelle jäämistä ja pysyvän töissä.
Voisivatko potilaat, jotka nyt säästöjen vuoksi sinnittelevät ilman asianmukaista hoitoa, kuntoutua ja tuottaa raa’asti kansantalouden näkökulmasta katsottuna rahaa valtion kassaan?
”Näistä asioista tiedetään todellisuudessa järkyttävän vähän. Tutkimusta ei ole. 100 000 eläköityneestä suuri osa on varmasti perustellusti työkyvyttömiä. Palvelujärjestelmän täytyy silti ilman muuta skarpata ja selvittää, mitkä hoitomenetelmät ovat vaikuttavia ja kenelle ne sopivat parhaiten”, Pirkola sanoo.
Näyttää siltä, ettei kukaan kiellä avohoidon olevan pitkällä tähtäimellä inhimillinen vaihtoehto ja usein hyvä tapa hoitaa mielenterveysongelmia. Ongelmana vaikuttaisi olevan ainoastaan, ettei avohoitoa ole riittävästi ja ettei se ole riittävän yksilöllistä.
Maaliskuussa voimaan tuleva kunnallisia sosiaali- ja terveyspalveluita koskeva hoitotakuu koskee myös avohoitoa. Muuttaako se asiaa?
Hoitotakuun myötä potilaan tulee päästä hoidon tarvetta kartoittavaan tutkimukseen psykiatrian poliklinikalle kolmen viikon kuluessa lähetteen saapumisesta. Se on avohoidon ylilääkäri Martti Heikkisen mukaan tiukka vaatimus.
Kaupunki saa kuitenkin 20 lääkärin virkaa lisää. Myös perusterveydenhuollon henkilökunnan määrä kasvaa, jotta keskusteluavun antaminen terveyskeskuksissa olisi mahdollista.
Aikuisen potilaan olisi takuun voimaantultua päästävä hoitoon viimeistään kuuden kuukauden sisällä.
”Se ei tuota ongelmia, ei ole tuottanut tähänkään asti”, Heikkinen sanoo. Stakesin Sami Pirkola näkee kuitenkin myös syytä huoleen.
”Aina, kun kunnallisen terveyspuolen resursseja järjestellään uudelleen, on mielenterveyspuolen syytä olla tarkkana. Huolena on, että psyykkinen hoito ei olisi takuun toteuttamisessa kovin ensisijaista. On helpompaa puhua henkiä konkreettisesti säästävien pallolaajennuksien kuin ihmisten arkipäivää koskevan mielenterveyshuollon puolesta.”
Tutkija ei kuitenkaan usko, että hoitotakuu mullistaa avohoitopalveluja suuntaan tai toiseen. Parhaimmillaan se voi tuoda palveluiden järjestämiseen uutta selkeyttä.
Entä millä mielellä Helmin väki odottaa hoitotakuuta?
Järjestön jäsenet epäilevät, että hoitotakuu jättää mielenterveyspotilaat muiden varjoon. Pään sisäisiä vakavia ongelmia ja fyysisiä sairauksia ei pitäisi helmiläisten mielestä niputtaa yhteen.
Kaikkia hoitoa vaativia psyykesairauksia ei välttämättä pidetä ensi katsomalta vakavina. Ne eivät ehkä siksi ylittäisi tarkan priorisoinnin myötä hoitokynnystä lainkaan.
Satu Ranteen näkemys tulevaisuudesta on synkkä:
”On suuri riski, että psykiatria hautautuu ja ongelmat pahenevat yhteiskunnassa.”
Elina Kervinen
kuvat Katja Tähjä
