Timo Hännikäinen: Myytävänä tunne-elämä

T:Teksti:

Kävin taannoin huutokauppakamarilla seuraamassa parin kuolinpesän myyntiä. Huonekaluista ja hienoista astiastoista huudettiin parhaat hinnat, mutta kaikkein arvottominkin krääsä, kuten pöytäliinat ja kynttilänjalat, meni hyvin kaupaksi. Yllättäen suurin osa rihkaman ostajista oli vanhuksia. Ihmettelin, mitä ikäihmiset tekivät moisella roinalla. Hehän joutuisivat pian hautaan itsekin.
    Kokemus sai minut miettimään eri sukupolvien kulutuskulttuureita. Vanhoille ihmisille tärkeintä on hamstraaminen: niukoissa oloissa kasvaneille omistaminen tuo turvallisuuden tunnetta. Omalle, yltäkylläisyyteen tottuneelle sukupolvelleni keskeistä on itse ostamistapahtuma. Törsääminen luo vallan ja vapauden illuusion.

Nykyihmisen materialismista on puhuttu paljon. Mutta isovanhempamme ja heidän vanhempansa olivat yhtä materialistisia, heidän suhteensa tavaraan oli vain erilainen. Heillä kiintymys esineisiin oli vahvempi: mitään ei heitetty pois. Nykyään kadunvarsien jätelavoilta löytää esimerkiksi hyväkuntoisia huonekaluja, jollaisten nakkaamista pois olisi ennen pidetty kuolemansyntinä.
    Vanhoista, elettyä elämää mukanaan kantavista tavaroista luovutaan oudon kevyesti. Jotkut jopa toivovat kaiken kirjallisuuden siirtyvän sähköiseen muotoon, jotta voisivat luopua muutossa hankalista kirjahyllyistään. Itseäni kauhistuttaisi hylätä rakkaat, repaleisiksi selatut kirjat, jotka ovat kulkeneet mukana vuodesta ja asunnosta toiseen.

Kiintymys esineisiin voi olla fetisismiä, mutta niiden jatkuva vaihtaminen on perverssimpää. Jos mitään tuntematta heittää roskiin uskollisesti palvelleen takkinsa, voi kenties hylätä yhtä kevyesti kotiseutunsa tai ystävänsä. Nopeisiin muutoksiin perustuvassa yhteiskunnassa on tärkeää, että kaikki käyttöesineistä ihmissuhteisiin on nopeasti korvattavissa. Sitoutuminen, kohdistuipa se mihin tahansa, on hiekkaa talouden rattaissa. Epäherkkyydestä tulee selviytymiskeino, kun kaupungistuminen ja kiireinen työtahti rikkovat ihmisten siteet ympäristöönsä ja toisiinsa.
    Ilmiötä kiihdyttävät mainonta ja pelottelu kehityksen pysähtymisellä. Joku talouselämän poppamies valitti radiossa, että keskiverto suomalaismies ostaa yhden uuden kenkäparin vuodessa, kun ranskalainen ostaa kaksi tai kolme. Hänen ajattelussaan kerskakulutuksen väheneminen on huolestuttavaa. Kun tämä ajattelu on levinnyt joka maailmankolkkaan, ei tarvitse enää huolehtia. Silloin on jo liian myöhäistä.

Timo Hännikäinen
timo.hannikainen@helsinki.fi

Kirjoittaja on Kerberos-lehden päätoimittaja, runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija.