14. tammikuuta 2005
Teksti:

Hyvä yleisö, rakkaat kirjallisuuden ystävät. Tervetuloa minunkin puolestani tähän suareehemme, jossa palkitsemme menneen vuoden kirjalliset huiput. Ottakaa sieltä niitä cocktailpaloja. Sanoin kokille ettei säästele nakeissa.
    (Naurahduksia, vaisua taputusta.)
    Suomen kieli ja kirjallisuutemme voivat paremmin kuin koskaan. Näitä palkintoja myöntäessämme olimmekin muiden raatilaisten kanssa monesti sormi suussa. Huomasimme, että suussa olleella sormella on helppo kääntää sivua. Ja asiaan. Vuoden Tarkk’ampuja -sarjassa palkitaan osuvin ihmiskuvaus. Palkinnon saa Marjatta Di Cecco elämäkerrallisella romaanillaan Riikinkukko. Virke joka lopullisesti ratkaisi pelin oli seuraava:
    ”Hänen äänensä oli korvilleni kuin suklaakiisseliä. Riisimaitoon keitettyä suklaakiisseliä. Mutta jauhoissa, niissä oli torjunta-ainejäämiä.”
    (Taputusta, vaikuttuneita huokaisuja.)
    Se oli meistä kaikista osuvasti luonnehdittu, jos nyt voin puhua koko raadin puolesta. Muut istuvat tuolla baarijakkaroilla. Eikö vilkuteta muille raatilaisille niin niitä ujostuttaa!
    (Huiskutusta, jokunen ilahtunut tervehdys, huuto ”Sari kai se on vaan vissyä”. Hiljaisuus.)
    Vuoden Kansanmies -sarjassa yksi oli ylitse muiden. Pentti ”Panda” Korhosen Kulmarauta saa varmasti Päätalonkin kierimään kateudesta haudassaan. Syvällinen elämän ymmärrys välittyy jo ensimmäisestä repliikistä:
    ”Jaa-a, sanoi työmies. Pitäiskö sitä vielä mennä rööki vetäsee.”
    (Taputusta. Kumeaa mörinää Päätalon kieriessä haudassaan.)
    Seuraavaksi palkitaan vuoden paras murrekirja. Murrekirjallisuus elää vilkasta teini-ikäänsä. Voittaja on Kari Merikari kokeellisella jännärillä Urkintaa, sano Spede. Otetaan tästäkin näyte:
    ”Sit vaik meitsi oli blexis eli blehas me nusbattiin turbona. Kelaa.”
    (Taputusta, kelausta.)
    Ja viimeiseksi eikä ollenkaan vähäiseksi. Vuoden Minä olen -palkinto myönnetään kirjalle, joka on eniten lisännyt itsemme tuntemusta. Palkinnon saa Riitta Joosef, jonka Käsi-trilogian päätösosa sai meidät haukkomaan henkeä:
    ”Kun heräsin, käteni oli puutunut. Se oli vieras: vieras kiinni minussa. Kosketin käteäni. Se ei koskenut minua. Minä en ole minä. Ja jos olisin nukkunut vielä pitempään, käsi, olisiko se ollut minä. Ja minä käsi. Käteni! minä kiruin sille joka elämää uhkuvalla huokosellani: Sinä olet minä, minä sinä. Ja käsi vastasi. Käden kielellä. Kyllä. K-y-l-l-ä. Kyllä.”
    (Taputusta, jokunen hyperventilaatiokohtaus.)