12. marraskuuta 2004
Teksti:

10-vuotias tyttö juoksee halki taajaman mutaisten peltojen. Keski-ikäinen aikamiespoika pohtii autonpenkillä päiviensä päättämistä. Kuulostaa äkkiseltään Yle TV2:n sohjoiselta kotimaiselta. Sähäkässä reality-ajassamme on vaikea keksiä yhtä epäseksikästä alku-asetelmaa esikoiskirjalle. Dramaturgi Marjo Niemen (s. 1978) pienoisromaani Juostu maa avaa kuitenkin syvän symbolisen maailman, jonka rikkaus piilee sen aistivoimaisessa kielessä ja tunnelmissa.
    Nimensä mukaisesti värikäs ja vimmainen päähenkilö Syksy on syntynyt juoksemaan. Rajua pikkumimmiä eivät tanhu ja pojille niiailu kiinnosta. Syksy kiipeää puissa, hakkaa halkoja, kieltäytyy käymästä kirkossa ja lyö pikkusiskoa päähän. Perheen musta lammas rankaisee itseään juoksemalla veren maku suussa ja ajattelee, että ”vankilassa voisin kovettaa itseni ja keskittyä vain juoksemiseen niin kuin samurai”.

Olemisen sietämätön yksinäisyys alkaa kuitenkin piinata ihmistä, kun antaa ajatusten viedä. ”Aikansa kun rypee kallonsa kanssa kahdestaan, tajuaa ettei ketään voi ottaa kalloonsa mukaan”, sanoo Syksyn setä Kalevi. Siksi Havukka-ahon ajattelijamaisin pohdintaketjuin etenevä mies valmentaa veljentyttöään juoksemaan turhat funtsailut pois.
    Kalevilla on itsellään kuitenkin käynnissä jatkuva päänsisäinen ”torikokous”. Aikoinaan vireeniksi tähdännyt mies pohtii menneisyyttään ja suuria kohtalonkysymyksiä rakkaudesta ja kuolemasta, mutta niittenkin äärellä ajattelusta vievät valtaosan arjen pienet asiat: tyhjentääkö tuhkakuppi tai huussin alunen?
    Siivoamisen, paikkailun ja korjailun ansiosta on selvitty hengissä tässäkin taajamassa, mutta riittääkö se sittenkään?

Juostun maan maisemissa miehet hirttävät itsensä puuhun ja naiset itkevät äänetöntä, vuolasta virtaa. Kirjan keskeiset ihmissuhteet eivät ole aivan niin synkeitä kuin Kreetta Onkelin Ilonen talo -romaanin lapsilla, mutta Niemi tavoittaa yhtä hienosti pienen ihmisen näkökulman. Lapsen loputon solidaarisuus ja ymmärrys aikuisten kummallisuuksia kohtaan ja 10-vuotiaan tytön syvän yksinäisyyden kuvaus ovat järkyttävää luettavaa, vaikka tumma huumori pilkahtelee koko ajan mukana. Kalevin pohdintojen poljento on verkkaisemman humoristista.
    Vastavalmistuneen dramaturgin esikoisessa tapahtumien keskipiste on ihmisen sisällä. Pikkutytön ja peräkammarinpojan – kahden maamme hiljaisen – mielenmaisemat avautuvat rytmikkäiden monologien kautta. Romaanin kieli on hiottua ja kouriintuntuvan aistimuksellista.
    Vilkkaalle cityihmiselle näiden peltomaisemien hienoviritteisyys ei kuitenkaan välttämättä heti aukea. Asetelman staattisuus saattaa herpaannuttaa. Lisäksi henkilöiden välisten suhteiden kehittelylle kaipaisi enemmän tilaa. Jos kuitenkin pääsee epäilyttävän epäviihteellisen alkuasetelman yli, kannattaa malttaa hölkytellä loppuun asti. Synkkään taajamaankin puhkeaa lopulta lohdun armahtava mahdollisuus. Kalevin filosofian mukaan juoksussa on kaksi tärkeää asiaa: ”periksi ei saa antaa” ja ”kipua tarttee sietää”. Yksin ei kuitenkaan kenenkään soisi tätä maratonia juoksevan.

Maria Lyytinen

Marjo Niemi: Juostu maa. Teos.