Sarjakuvaromaaninsa kolmannessa ruudussa Marjane Satrapi tiivistää Iraniin sijoittuvan kirjansa olennaisen sisällön: ”1979 tapahtui vallankumous, jota myöhemmin kutsuttiin islamilaiseksi”.
Persepolis on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön kasvamisesta nuoreksi naiseksi islamilaisen fundamentalismin ja Irakia vastaan käydyn sodan riipimässä Iranissa. Satrapi toistaa jälleen kerran, että se mitä länsimaat pitävät islamina, on usein pienen vähemmistön käsitys uskosta. Sama asia olisi, jos suomalaista yhteiskuntaa arvosteltaisiin vain Jehovan todistajien perusteella.
Satrapin vanhemmat olivat liberaalia älymystöä, joka osallistui vuoden 1979 vallankumoukseen kaataakseen shaahin ja perustaakseen demokratian. Islamistit huomasivat hetkensä tulleen ja ottivat vallankumouksen haltuunsa. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan liberaalit ja islamistit kamppailivat siitä vuosikausia.
Pieni tyttö suhtautuu ympärillään velloviin tapahtumiin rohkeasti tai sinisilmäisesti. Satrapi kapinoi ahdasmielisyyttä vastaan kynsilakalla, tupakalla ja kuuntelemalla rokkia.
Yhteiskunnallisista ristiriidoista huolimatta Satrapin lapsuuden Iran 1980-luvun alkupuolella ei ole pelkästään lohduton. Ikiaikaiset teemat tytöistä, pojista, ilosta ja kapinoinnista toistuvat lempeine paikallissävyineen. Huntu on tyhmä kun se on niin kuuma, ja opettajat eivät tiedä maailman menosta mitään.
Jos Persepolista kuvailisi yhdellä sanalla, se olisi valaiseva. Piirrostyyli on pelkistettyä, mutta surrealistista. Yhdistettynä napakkaan kerrontaan lopputulos antaa hyvin selkeitä vaikutelmia. Tuntuu melkein kuin katsoisi elokuvaa.
Esa Mäkinen
Marjane Satrapi: Persepolis. Suom. Taina Aarne. Otava.
