Taidesissit

T:Teksti:

Mitä ihmettä on tapahtunut graffitille? Muutama vuosi sitten Helsingin katukuvassa alkoi näkyä rujojen tägien lisäksi tarkasti sapluunoilla tehtyjä maalauksia. Kaduille maalatut valvontakameroiden kuvat jaksoivat riemastuttaa pitkään. Viime vuonna kaduille ilmestyi suorastaan ammattimaista graafista suunnittelua: nalleja, robotteja ja hienoja liisteröityjä julisteita.
    Useiden julisteiden takana oli kolmen nuoren suunnittelijan Vänskap-kollektiivi. Ryhmä on tehnyt luvatonta katutaidetta, mutta myös valmistanut myyntiin esimerkiksi camp-henkisiä t-paitoja ja korvakoruja. Vänskap on esimerkki katutaiteen, galleriataiteen ja kaupallisuuden viimeaikaisesta limittymisestä.

Vänskapin kaltaiset,
hauskasti nimetyt kollektiivit ovat nyt suosittuja. Kollektiiveina toimivat esimerkiksi Ura-ryhmä, Heräämö, King Nosmo, Super8 ja Rikastamo. Jotkut kollektiivit ovat omaksuneet graffitikulttuurilta myös anonymiteetin: esimerkiksi Vänskap toimii nimettömänä ja vieroksuu julkisuutta.
    King Nosmon jäsenten Tomas De Ritan ja Kasper Strömmanin mielestä kollektiivin suojissa toimimisessa on kyse yhteisöllisyydestä, ei salaperäisyyden tavoittelusta.
    ”Kollektiivi on vähän kuin bändi. Yhdessä on yksinkertaisesti kivempaa tehdä juttuja”, Strömman sanoo.
    Kun nuoret taiteilijat pari vuosikymmentä sitten olivat barrikadeilla ja tunnustivat ismejä, tämän hetken kiinnostava taide tuntuu pakenevan saneltuja aatteita. Se tuo usein mieleen radikaalin avantgarden sekä spektaakkeliyhteiskuntaa ja kapitalismia 1960-luvulla kritisoineet situationistit. Monille katutaidetta tekevistä tärkeintä on hyvä fiilis.
    Julistetaide on alusta lähtien ollut toisaalta yhteiskunnallista, toisaalta markkinointia. Nykyisistä tekijöistä osalla on aktivistitausta ja osa on tehnyt sekä graffiteja että laillisempaa ja kaupallisempaa graafista suunnittelua.

Monia kollektiiveja yhdistää myös kaupallisuuden kanssa leikittely ja joskus suora kaupallisuus. Kolmen taiteilijan perustama Rikastamo lupaa nettisivuillaan suunnitella kaupallista markkinointia, joka käyttää ”informaatiosodan” keinoja: tarroja, julisteita, graffiteja ja t-paitoja. Jäseniä yhdistää kiinnostus katujen graffitikulttuuriin.
    Rikastamoon kuuluva keraamikko Teppo Honkala kertoo, että kaupallisuuden asteesta on keskusteltu kollektiivin sisällä. Hän kuvaa omaa suhdettaan kaupallisuuteen kaksijakoiseksi.
    ”Olen ryhtynyt taiteilijaksi, koska halusin nimenomaan pois ajatuksesta, että työtä tehdään palkan takia. Kaupallisuuden kanssa on kuitenkin pakko tehdä kompromisseja, jos haluaa elättää itsensä jotenkin tällä työllä.”
    Honkalan mielestä on hyvä, että katutaide saa eri tavoin näkyvyyttä.
    ”Toisaalta olen aina arvostanut juuri sitä, että katutaide elää ja voi hyvin ilman julkisuutta ja ammattitaiteilijoiden arvostusta.”
    Honkalan mukaan katutaide, perinteisempi taide ja kaupallinen taide kilpailevat joka tapauksessa eri kentillä. ”Päällimmäisenä on ehkä mielessä, että kun graffiti menee galleriaan, niin jollekin on annettu periksi.”

sissit

Helsingissä ensimmäiset galleriat ovat jo löytäneet katutaiteen. Kymmenhenkisen osuuskunnan pitämässä Myymälä2-galleriassa Uudenmaankadulla on esitelty suomalaista graffitia ja useiden uusien kollektiivien töitä.
    Galleria pyrkii madaltamaan raja-aitoja katutaiteen ja galleriataiteen välillä.
    ”Tarkoituksena oli perustaa galleria, joka olisi helpommin lähestyttävä kuin muut”, kertoo Jani Joenniemi, yksi Myymälä2:n perustajista.
    Joenniemen mukaan hierarkia katutaiteen ja galleriataiteen välillä on romuttunut. Myymälässä esittäytyneen King Nosmon Strömman on samoilla linjoilla.
    ”Meidän sukupolvemme ei ole elänyt katsellen viljapeltoja, vaan katuja ja MTV:tä.”
    Maailmalla suuryritykset ovat ymmärtäneet katutaiteen cooliuden jo vuosia. Vaateketjut ja levy-yhtiöt tekevät niin sanottua cool huntingia: kopioivat katujen liikkeitä ja muoteja. Suomessakin monet levy-yhtiöt yrittävät saavuttaa alakulttuurit palkkaamalla nuoria liisteröimään mainoksiaan.
    Tuotteiden markkinointia katutaiteen keinoin esimerkiksi tarroilla ja t-paidoilla kutsutaan guerrilla marketingiksi. Jos sisseys on köyhän miehen sodankäyntiä, sissimarkkinointi on vastakulttuurin viestintäkeinojen käyttöä kaupallisiin tarkoituksiin.
    Alun perin sissimarkkinointia tekivät erityisesti pienet ja varattomat indie-bändit ja taiteilijat. Nyt sissimarkkinointia saatetaan käyttää yhtenä markkinointikeinona muiden joukossa.
    Teppo Honkalan mukaan Rikastamo suunnittelee cool hunting- ja sissimarkkinointipalvelujen tarjoamista halukkaille asiakkaille.
    ”Mutta toistaiseksi olemme vain tehneet jotain hyvin pientä”, hän sanoo toppuutellen.

Hyppivätkö taiteilijat ja yritykset graffitien tekijöiden varpaille? Vanhan koulukunnan graffiteja tekevä Jaime suhtautuu kaduille maalaaviin taiteilijoihin neutraalisti.
    ”Ero on siinä, että uudempi katutaide aukeaa useammille. Graffiteja osaavat arvostaa lähinnä tekijät.”
    Vanhan koulukunnan graffitien tekijöiden ja junamaalareiden väliin sijoittuvat sapluunoilla kaduille maalaavat tekijät. Aktivistitaustaisen Flipan jälkeä ovat muun muassa kaduilla näkyneet Love hurts -sapluunat, joissa Jasser Arafatia ja Ariel Sharonia ympäröi sydän. Hki Cheetahin töitä ovat muun muassa levysoittimet, joihin on naulattu aitoja vinyylejä.
    Vänskapin ja King Nosmon lailla katu- ja galleriataiteen välimaastossa olevat ryhmät tai Myymälä2:n kaltaiset galleriat eivät Flipaa ja Hki Cheetahia häiritse, päinvastoin. Kaupallisuus aiheuttaa kyllä piireissä suunsoittoa.
    Flipan töitä ehdittiin jo ostaa Oregonissa olleesta näyttelystä. ”Tuntui, kuin olisi huijannut jotakuta”, Flipa sanoo. ”Mutta purismin vaatimus on nykyaikana melko mahdoton”
    Pitkään graffiteja maalannut Jaime hyväksyy korkeakulttuurin taiteilijoiden astumisen kaduille.
    ”Monet työt ovat hienoja. Eiköhän se ole loppujen lopuksi niin, että kadut kuuluvat kaikille.”
    Jaime ei kuitenkaan ole innostunut graffitien ja galleriataiteen sekoittamisesta. ”Siinä ei ole asennetta, se on liian siloteltua. Koko juttua ei kunnolla ymmärretä, mutta silti sen kanssa flirttaillaan.”

Veera Luoma-aho