29. lokakuuta 2004
Teksti:

Elokuvahirviöihin törmää nykyään harvoin. Jos Alien-elokuvien vihamielisistä loiseliöistä kirjoitettuja analyyseja on uskominen, tätä on syytä pitää hyvänä merkkinä.
    Alien-trilogian elokuvia (1979, 1986, 1993) on usein luettu amerikkalaisen ajan hengen vertauskuvina. Tällöin Ridley Scottin vainoharhaiseen kauhutunnelmaan luottanut esikoisosa tulkitaan hippikauden jälkeisen illuusiottomuuden maamerkiksi.
    James Cameronin sotaista jatko-osaa on pidetty reaganilaisen militarismin ilmentymänä.
    David Fincherin ohjaamasta päätösosassa taas on nähty heijastuksia aidsin ja poliittisten seksiskandaalien värittämän 1990- luvun seksuaalisista vinoutumista.
    Mitähän pitäisi päätellä Alienien uudesta tulemisesta? Ja vieläpä samassa paketissa toisen häijyn avaruusörkin Predatorin kanssa? Alien vs. Predator -elokuva kuulostaa 1990-luvun alussa käydyltä ylä-asteen välituntikeskustelulta, jossa pohditaan, kuka voittaisi hirviöiden välisessä mittelössä. Ennen elokuvaa arvuuttelun tueksi on jo ehditty tarjota sarjakuvia, videopelejä ja leluja.
    Nyt antititaanien taistelu on uskottu Paul Andersonin ohjaukseen. Hän on aiemmin ansioitunut Event Horizonin kaltaisilla huterilla tieteiselokuvilla ja Mortal Kombatin kökkötoiminnalla.

Alien vs. Predator starttaa tämän päivän maasta. Satelliitti huomaa outoa lämpösäteilyä Antarktiksella. Sen lähteeksi paljastuu jään alle hautautunut temppeli, jota salamyhkäisen suuryrityksen kasaama tiedemiesryhmä lähtee tutkimaan. Jäämantereella sulatetaan epähuomiossa yksi niljakelaji ikiroudasta ja toinen paukkaa paikalle ulkoavaruudesta. Visvakekkerit voivat alkaa, ja roiskuttelun ohessa evoluution historiaan kirjoitetaan pari uutta lukua.
    Alien vs. Predatorin leikkaa-ja-liimaa -asetelma haisee väkinäiseltä rahastukselta. Monsterihahmoissa on silti edelleen särmää, ja niihin ladattu vertauskuvallisuus on tallella.
    Alienit esitetään tehokkuutta vaalivan kilpailuyhteiskunnan kieroutuneina ideaalityyppeinä: moraali tai tunteet eivät turhia jarruttele niiden kamppailua elintilasta. Kahdessa elokuvassa (1987, 1990) kummitellut Predator taas on nimensä mukainen metsästäjähahmo, joka pudottaa ihmisen luomakunnan kruunun jalustalta riistaksi. Kun luonnonvoimaa muistuttavat liskot ja elämyksiä etsivät metsästäjähirviöt ottavat mittaa toisistaan, ihmiset ovat jäädä statisteiksi.
    Mitä Alien vs. Predatorin asetelman perusteella sitten voi päätellä tästä ajasta? Miten olisi: ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -logiikka luo outoja liittoja. Paitsi ihmisten myös lajien välille.

Matti Rämö

Alien vs. Predator elokuvateattereissa 29. lokakuuta.