Turun Tehdasteatterissakin vaikuttavan teatterintekijä Emma Puikkosen (s.1974) uudessa romaanissa näköala omaan elämään avautuu etäisyyden päästä. Tällä kertaa matka vie Helsingistä aina Kabuliin asti.
Päähenkilö, nuoren miehen odysseiallaan sotareportteriksi päätyvä Klaus, etsii totuutta maailmasta vangitakseen sen kannettavaan tietokoneeseensa. Klausin kasvukertomukseen lomittuvat hänen vanhempiensa omituinen rakkauskertomus sekä pienen afganistanilaisen Farid-pojan tarina.
Puikkonen kuvaa analyyttisen etäisyyden päästä nuoren miehen näkökulman laajenemista lapsesta kohti aikuisuutta. Nuorukainen kuvittelee voimansa tunnossa, että hän voi ottaa todellisuuden haltuunsa ja kertoa muille, ”mitä tapahtuu todella”. Joka luvun aloittavat uutisotsikot kuvastavat kuitenkin hyvin niitä miljoonia rinnakkaistodellisuuksia, joiden yhtäaikainen vangitseminen on mahdotonta. Myös Klaus joutuu toteamaan, että maailma muotoutuu vain subjektiivisista tarinoista.
Kun romaanin miehillä on voimakas tarve ottaa maailma haltuun, kirjan naisten näköala ei tunnu ulottuvan miestä pidemmälle. He jäävät kotiin pohtimaan pinnasängyn paikkaa ja kaipaamaan maailmanvalloituspuuhiin lähteneitä miehiään. Asetelma tuntuu harmittavan kliseiseltä. Yritys valottaa pienen afgaanipojan näkökulmaa ainoana minämuotoon kirjoitettuna henkilönä kääntyy myös itseään vastaan. Kun muita henkilöitä kuvataan etäisyyden päästä, Farid näyttäytyy lukijalle omituisen primitiivisenä.
Tarina kuitenkin lumoaa, eikä Puikkonen sorru romaanissaan kyynisyyteen, vaikka kirjan laajakulma järjettömään maailmaamme johtaisi helposti siihen. Vaikkemme saavuta koko kuvaa vuoren huipulta, romaanin kirkkain näköala avautuu rakkaudesta. Kirja tarjoaa oivallista pureskeltavaa kaikille, jotka haparoivat maailmaa haltuunsa. Tai ylipäänsä yrittävät selviytyä todellisuuden pirstaleiden keskellä.
Maria Lyytinen
Emma Puikkonen: Näköala. WSOY.
